Tai no, rauhallisesti ja rauhallisesti. Mutta ainakin lyhyesti. Rival Sons on soinut lautasella aika paljonkin viime aikoina. Siis se uusi levy Head Down. Ihan siitäkin syystä että yhtye on tulossa Oulun Teatrialle keikalle 13.10. ja on pitänyt vähän lämmitellä.
Ja joo joo, tiedän että onhan tämä jo kuultu sataan kertaan, ja tiedän senkin että Led Zeppeliniä on tullut pojilla kuunneltua. Mutta ei tässä mitään Zeppelin-imitaatiota olla tekemässä Kingdom Come-tyyliin. Kunnon rehevää rockpoljentaa jossa ei aivoja tarvita. Onneksi. Se on joskus yliarvostettua puuhaa. Nimittäin se ajattelu.
Relatkaa indiepopparit ja tanssikenkää jalkaan. Tilatkaa pari tuoppia ja vanha farkkurotsi niskaan. Siitä se lähtee.
Edellisen Arabia Arabia-postauksen kommentit sopisivat osaksi myös tähän uusvanhaan oululaiseen yhtyeeseen. Ennen Sininen kaappi-nimellä, ja sitä ennen vielä pikkuisen psykedeelisemmin Sininen kaappi, mutta miksi?-nimellä tunnettu yhtye on ollut kasassa jo vuodesta 2008. Nimi on vaihtunut hieman indiempään ja kuvaavampaan. Laulukielihän oli englanti jo aiemminkin.
Sininen kaappi julkaisi aiemmin tänä vuonna kokopitkän Foliotracks, joka löytyy myös Spotikasta, mutta koki ilmeisemmin tarvetta uusiutua. Weneverstoodachanche pähkäilee muuten tuon laulukielen merkitystä, mutta itselleni tuo lontoon murre on aina ollut se mielekkäämpi korvalle. Ja kun Konsta Koivistolta vielä sujuu se vallan mallikkaasti, niin kielivalinta on mielestäni onnistunut. Ja tuo Konsta Koivisto on siis se joka yhdistää Arabia Arabiaa ja tätä yhtyettä. Kitaristi Atte Loponen taas on tuttu Reetta-yhtyeestä. Miki Liukkonen on toisessa kitarassa, Joni Seppänen koskettimissa ja hienosti Sakari Kukko-tyylisesti puhaltimissa. Rytmiryhmässä Olli Vimpari paukuttelee rumpuja ja Matias Haataja bassoa.
Kuten jo Arabian kohdallakin mainitsin, ei Konstaa voi syyttää varman päälle pelaamisesta laulusoundissaan. Amfetamiini-indieksikin kuulemma mainittu rokkenrolli soi mallikkaasti varsinkin tuossa hieman räyhäkkäämmässä "To Fix Revolving Antlers"-kipaleessa joka yhtyeen Soundcloudista löytyy. Hitaammat kappaleet soivat hienosti 70-luvun hengessä ja "Best-Seller Cutters"-biisissä puhaltimet soivat tosiaan välillä kuin Piirpaukkeella konsanaan. "In Fear of Minotaur"-biisin Led Zeppelin-konnotaatiot ovat selkeitä, mutta eivät missään nimessä häiritseviä. Helvetin hieno kappale!!
Nuo kappaleet siis löytyvät jo aiemmin mainitulta Foliotracks-omakustanteelta, mutta Scenesiltä on syksyn mittaan tulossa omakin EP jolle lupaillaan myös noita pikkuisen rauhallisempia sävyjä. Ihan kaikki biisit tuolta kokopitkältä eivät kolahtele meikäläiselle, mutta psyke/proge-osasto on niissäkin hallussa ilman - liiallista - taidekouluhörhöilyä. Tuolle The Scenesin Soundcloud-sivustolle on kuitenkin ehdottomasti valittu ne parhaat biisit aiemmalta levyltä. Piirpauke tulee väistämättä jostain syystä mieleen taas välillä, en tiedä miksi koska noin ensikuulemalta yhteistä ei ole kuin tuo ajoittainen Sakari Kukko-fiilis. Mutta sehän ei ole missään nimessä huono juttu. Päinvastoin.
Kyllä perhana Oulusta talenttia löytyy. Tästä poikkitaiteellisten poikien bändistä taatusti kuullaan vielä. Nyt ei muuta kun demot kantoon ja Kioski Rec:in juttusille kipin kapin.
Vuoden 2011 tammikussa perustettu yhtye potkaisi homman käyntiin näyttävästi voittamalla Kalevan Chili-bändikisan heti seuraavana kesänä. Tuo poiki lisää keikkoja joista merkittävin varmastikin Qstock-festivaaleilla. Aika mukava mäkilähtö siis tuoreelle bändille.
Yhtye on sittemmin julkaissut omakustanne EP:n Stairs And Stripes, jonka perusteella yhtyeen juuret ovat vahvasti tuolla 70-luvun progepohjaisessa fuusiojazzmeiningissä. Jutusteltuani sähköpostitse rumpali Suutarisen kanssa hän vahvisti vaikutteita tulleen progen lisäksi niin jazzista kuin alternative rockistakin. Karsinoiminen lienee kuitenkin turhaa hommaa. Progediggari-tausta on kuitenkin se, joka näitä nuoria miehiä yhdistää. Ja se on jostain syystä virkistävää näinä fuzz/indie-aikoina. Wigwam ei voi koskaan olla pois muodista.
Laulaja-kiippari Konsta Koiviston laulussa on aika lailla suuren maailman
teatraalista meininkiä joka ei anteeksi pyytele. Miehessä on onneksi musikaalisuutta ja itsevarmuutta jota yleensä näkee vain pikkuisen isompien starojen
lavapresenssissä. Onneksi siksi, että jossain vaiheessa voi vaikuttaa että mennään pikkuisen överiksi, mutta jotenkin se homma kuitenkin pysyy lapasessa. Ihan
hilkulla ollaan kyllä välillä.
Trion muut jäsenet, rumpali Lauri Suutarinen ja basisti Mikko Kanniala,
jäävät vääjäämättä Koiviston varjoon vaikka pirun asiallisesti hommansa
hoitavatkin. Tuossa videossa jossain vaiheessa jopa korostetusti tulee esille rauhallisten rytmipoikien kompetenssi. Peruskokoonpanoon ei siis kuulu sitä perinteistä kitaraa, jota tosin EP:llä kuullaan, mutta ei tuo kyllä menoa
haittaa.
Sen suurempia tavoitteita ei Suutarisen mukaan bändillä ole, mutta ainahan se pitkäsoitto jossain vaiheessa olisi kuitenkin mukava tehdä. Suurin ongelma yhtyeellä varmaan on saada live-esiintymisten groove tallennettua nauhalle, sillä klubitunnelmaa voi olla vaikea tavoittaa studiossa.
Ihan hipstereintä kamaa ei progepohjainen soitto tällä hetkellä ole, mutta hienoa on että tällaisia pikkuisen valtavirrasta poikkeavia bändejä aina kuitenkin pinnalle putkahtelee. Ei siis ihan sitä Soliti-kamaa, mutta ei kaikkien totta tosiaankaan tarvitse sitä ollakaan. Tällaisella vanhemmalla hörhöllä ihan sydäntä lämmittää kun nuoret miehet kertovat diggaavansa Tasavallan Presidenttiä, Wigwamia ja Blues Sectionia.
Fabulous Thundebirds, John Hiatt, Free ja Paul Rodgers mainittu! Well, you certainly got my attention!!
Paikallinen blues-yhdistys Ou'Blues jatkaa loistavaa kansansivistystyötään tuomalla tänne pohjan perille mielenkiintoisia, mutta ei täällä juurikaan tunnettuja bluesakteja. King King featuring Alan Nimmo on kuitenkin kotimaassaan Briteissä ja varsinkin bluespiireissä ihan kuuminta hottia. Bändi ja levy on ehdolla lähes joka kategoriassa tämänvuotisissa British Blues Awards-kahinoissa.
Rockia, bluesia, soulia ja funkkiakin sekaan sekoittelevan bändin esikoislevy Take My Hand on omassa kategoriassaan ihan helkkarin pätevä levy. Brittibluesin parhaita perinteitä Paul Kossofin jalanjäljissä hienossa kitaroinnissaan jalostava Nimmo on samassa persoonassa myös erittäin pätevä laulaja.
Debyyttialbumilta löytyy mielenkiintoista tavaraa omista Nimmon ja basisti Lindsey Coulsonin rustaamista biiseistä maukkaisiin covereihin. Omat biisit rokkaavat tosiaan hiukan Thunderbirds-tyylisesti tai vaikkapa Nimmo Brothersien perinteitä jatkaen. Parasta a-laatua on myös john Hiattin "Feels Like Rain", jota Nimmo soitteli jo soolokiertueillaan ja monesti myös hienona akustisena versiona.
Eric Clapton/Robert Cray kollaboraatio "Old Love" osoittaa myös hienosti, että Nimmo on kovan tason laulaja.
Vaikka mukaan mahtuu myös perinteisemmän Chigago-bluesin valtiomiehen Howlin´Wolfin biisi "Mr. Highway Man", ei King Kingin ulosanti ihan perinteistä vanhan ajan bluesia ole. Se on rockin ja brittibluesinn ristisiitos ja vallan helvetin onnistunutta sellaista. Tuossa Wolfin biisissä harppua soittelee hienosti Giles King. Jos ja kun King ei bändin mukana Ouluun saavu niin siinähän voisi olla AP:lle tai Raatikan Jussille vakanssin paikka.
King King esiintyy lauantaina 14.7. Hotelli Radisonissa Suistoblues-tapahtumassa. Lämppäreinä pitkän linjan paikallisempia bluesenthusiasteja Juurus-Texasista Bluesharpsiin. Paikalle kannattaa tulla muidenkin kun bluespuristien, sen verran hienoa herkkua on luvassa.
Suomen mittakaavassa ainutlaatuinen festivaali jyrähtää taas Oulun Toppilassa Ykän Pubissa heinäkuun toisena viikonloppuna eli 6.-7.7. Alkutahdit tosin jysäytetään jo torstaina Nuclear Nightclubilla Veneen, Hebosagilin ja Viisikon voimin. Festaripaikkana Ykän Pubi on samalla haastava että kompakti.
Pubihan sijaitsee aivan omakotitaloalueen kyljessä, eikä piha-aluekaan
mukaan luettuna suuren suuri ole. Tunnelma on siis tiheää.
Paskakaupunni ry:n toimesta kuudennen kerran järjestettävä tapahtuma on AINAKIN Pohjois-Suomen suurin vaihtoehtomusiikin häppeninki. Luvassa on punk/metalli/hardcore/sludge/sun muut-osaston ykkösnimiä ja mahtuu mukaan myös garegemaisempaa poljentoa länsinaapurista asti. Toisesta naapurimaasta Eestistä saapuu varmasti Terveiden Käsien ohella yksi illan legendaarisimmista bändeistä eli J.M.K.E.
Eipä noista bändeistä läheskään kaikki ole meikäläiselle tuttuja edes nimeltä, mutta muutamia mielenkiintoisia puolituttavuuksia mukana on. Oulun omien bändien lisäksi ehkä eniten kiinnostaa juurikin J.M.K.E., ja sekin osaksi kurisositeetin vuoksi. Kun en ole legendaarista yhtyettä tainnut ikinä livenä nähdä. Toinen kiinnostava ensemble on tuo länsinaapurin kontribuutio eli Terrible Feelings. Ruotsin hipster-pääkaupunki Malmöstä kotoisin oleva orkesteri sekoittelee soppaan sopivasti postpunk, powerpop ja garagevaikutteita.
Otra Romppaisen johtamana Mana Mana julkaisi vuonna 2000 Jouni Mömmön jälkeensä jättämistä biiseistä työstetyn levyn Murheen laakso. Nyt tuon levyn vinyylijulkaisun tiimoilta yhtye on kiertueella, tosin nyttemmin siis nimellä Murheenlaakso. Kiertueen ensimmäinen keikka osuu Hässäkkäpäiville, ja on myös yksi illan kiinostavista akteista.
Onhan tuolla toki muitakin kiinnostusta herättäviä bändejä, mutta iso osa menee kyllä osastoon hällä väliä. Ydinperheen ja Ydintuhon kaahaus voisi innostaa ja Throatin kaoottinen noisesludge lähinnä Piparnakkelin hämmentävän arvion ansiosta. Sekä tietysti oululaiset Terveet Kädet, Vene, Hebosagil, Viisikko ja Tuomas Henrik. Ja jos huumoripunkkiosasto sattuu jossain vaiheessa innostamaan niin onhan tuolla myös Jumalan Ruoskan comeback-esiintyminen asialistalla.
Festareiden kattaus on joinain vuosina elänyt ihan viime hetkille asti,
mutta tällä hetkellä varmistunut line-uppi käsittää noin 40 yhtyettä,
jotka esiintyvät kahdella lavalla. Toinen on sisälava ja toinen pubin
pihalla. Ovensuussa seisomalla voi nähdä helpostikin molemmat lavat, sen
verran kompakti alue siis on. Ohessa tässä vaiheessa tiedossa olevat yhtyeet:
Terrible Feelings (SWE), J.M.K.E (EST),
Jumalan Ruoska, Juggling Jugulars, Neuroottiset Pelimannit, Famine Year,
Unkind, Vapaa Maa, Sokea Piste, Rift, Noituus, Death Toll 80k,
Perikato, Schwerbelastungskörper, Seksihullut, Ydinperhe, Forca Macabra,
Ristisaatto, Kieltolaki, Punk Lurex, Terveet Kädet, Kansakunnan ylpeys,
Out of Tune, Death by Snoo Snoo, Ydintuho, Throat, Kovaa Rasvaa,
Projekti 15, Hävitys, Total Recall, Cause for Effect, Hebosagil,
Viisikko, Vene, Murheenlaakso, Feastem, Kyklooppien Sukupuutto,
Maakuntaradio, Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi, Confusa.
Koska useimmiten kirjoittelen omistamistani levyistä, liittyy niihin myös yleensä jonkinlaisia muistoja. Tokihan noita kellariin unohtuneita vinyylejäkin löytyy, joiden ostamisesta saati ostamisen syistä ei suurempia muistitikuvia ole. Mutta suurimmasta osasta hyllyn levyistä tai yhtyeistä on jonkinlainen kiinteämpi muistijälki elämän soundtrackiin jäänyt.
Nitsiin liittyvät lämpimimmät muistot ajoittuvat tämän levyn jälkeiseen Oulun keikkaan jonka yhtye heitti paikallisessa Cafe Adamissa loppuvuodesta 1987. Silloin oli menossa itsellä tämmöinen vaihe. Erilaisia musiikillisia vaiheita uralle on sattunut monenlaisia peräkkäisiä ja päällekkäisiä, ja The Nits lomittautui oikein hyvin tuohon aikaan sattuneeseen The Smithsin kuolonkorinoihin ja vastapainoksi päälle painavaan bluesinnostukseen Stevie Ray Vaughan-kuvioineen.
Lukuisista korkeista vuoristaan kuuluisan Hollannin musiikki ei varsinaisesti ole ollut vuosien varrella kuuminta hottia. Mutta kaverin sisko, varsinainen oman aikansa hipsteri, esitteli minulle The Nitsin pari vuotta ennen tämän levyn ilmestymistä. Edelliset levyt olivat hieman liian taiteellista tai sitten syntikkamaista minun makuuni, vaikka ne mielenkiintoa herättivätkin. Tämän levyn häpeilemättömän poppi ilme ja mahtavat melodiat Henkin lauluäänen lisäksi saivat meikäläisen faniksi. Sen jälkeen nuo muutkin levyt on hieman avautuneet paremmin. Joskin voi tunnustaa, että mikään niistä ei niin hyvin kuin tämä yhtyeen "hittilevy". Ja suurin syy tämänkin levyn avautumiseen oli tuo huippukeikka.
Elävällä musiikilla on kummallinen voima. Ainakin meikäläiseen. Voin kuunnella, ja miellelläni kuuntelenkin, jos minkälaista elävää musiikkia. Se avaa asian aivan uudella tavalla ja homma saa välillä hurmiollisia piirteitä. En välttämättä pompi ympäriämpäri moshaten tai huutele että soittakaa Paranoid, vaan fiilistelen suomalaiskansalliseen tapaan omissa oloissani täysin musiikkiin keskittyen. Ja se on hieno tunne jonka kokee mieluiten hyvässä seurassa vaikka se ehkä hieman absurdilta kuulostaakin. Mutta hyvässä seurassa voi olla hieman omissa hurmoksissaankin.
Tämän levyn kuunteleminen sai minut hieman nostalgisiin aatteisiin. Keikka oli hieno ja mukavassa seurassa siitä jäi hienot muistot jotka varmasti värittävät tämänkin levyn arviota. Mutta siinähän ei ole mitään väärää. Musiikkihan on parhaimmillaan nimenomaan tunteita. Siksi en kerro tästä(kään) levystä mitään järkevää tai järjetöntä triviaa. Kuunnelkaa itse.
An Emotional Fish joutui alusta pitäen melko epäreilun vertailun ja pilkankin kohteeksi. Pilkka ei johtunut typerästä nimestä, vaan siitä että yhtye oli kotoisin Dublinista Irlannista, sillä oli jonkin verran sanomista yhteiskunnasta ja levy-yhtiö oli Mother Records. Eli siis U2:n omistama lafka, joka jo itsessään sai monien niskakarvat pystyyn. Vaikka levy-yhtiö vaihtuikin parin sinkun jälkeen, leima oli jo lyöty.
Seuraavaksi Uukakkoseksi povaaminen ei todellakaan ollut paras lähtökohta uudelle bändille, vaikka näin saattaisi äkkiseltään luulla. Miksikään U2-imitaatioksi yhtyettä ei voi haukkua, mutta kyllä musiikista toisinaan voi sen verran samoja elementtejä löytää että vertailuja oli helppo tehdä. Kuten vaikkapa biisi "Lace Virginia" osoittaa. Ja yleensä vertailu koitui nimenomaan nuoren bändin tappioksi.
Vaikka eponyymi ensilevy myikin kohtalaisesti varsinkin Irlannissa, se sai kriitikoilta aika kylmää kyytiä. Jopa pikkuisen epäreilua. Kriitikoiden ja radioasemien nihkeä suhtautuminen johtui osittain yhtyeen liittämisestä pienoiseen skandaaliin. Bändin levynjulkaisukiertueen sponsorina toimi Radio 1, joka muiden radioasemien ja sisäpiiriläisten mielestä oli eettisesti väärin ja antoi epäreilun edun yhtyeelle. Yhtye suorastaan teurastettiin muiden asemien toimesta eikä radiosoittoa juurikaan ollut, vaikka sponsorisopimuksen oli tehnyt uusi levy-yhtiö Atlantic, eikä yhtyeellä ei ollut sen kanssa mitään tekemistä.
Edes osallistuminen U2:n Zoo TV Tourille toisen albumin jälkeen ei enää pelastanut lupaavaa bändiä. Alkuaikojen lievät psykedelia vaikutteet musiikistaan toiselle ja kolmannelle levylleen häivyttänyt yhtye painui unholaan kenties liiallisten odotusten ja kenties epäreilunkin kohtelun jälkeen. Hiukan epätasainen ensimmäinen levy oli kuitenkin ajoittain pätevää aikansa poppia, josta tuossa osoituksena biisi "Celebrate".
Italialainen Vasco Rossi teki vuonna 1993 käännöscoverin tästä mainiosta biisistä ja tämä biisin "Gli spari sopra" sisältänyt samanniminen levy myi kymmenkertaisesti platinaa. Tasan ei käy nallekarkit.
Tämä on tainnut eksyä tuonne kirpparitavaran joukkoon kyllä ihan minusta riippumattomista syistä. Niinkuin kaikki töpit selitän muutenkin. En tajua miksi olen tämän tuohon hylkiötavaran joukkoon pistänyt..
Enigma oli yksi merkittävistä alternativemusiikin ulospanijoista 1980-luvulla. Yhtiön rosteriin kuului niinkin kovia nimiä kuin Devo, Dead Milkmen, XYC, Agent Orange, Mojo Nixon, Ronnie Montrose, Poison, Saxon, Slayer, The Smitheneers, The Flaming Lips, Nova Mob, Wall Of Woodoo ja paljon muita pikkuisen nimettömämpiä alternative-, punk-, metalli- ja rockpopcomboja.
Suurin osa näistä julkaistiin yhtiön Restless Recordsille-alamerkillä , joka 90-luvun levy-yhtiöiden uusjaossa löysi uuden kodin ja sai rosteriinsa vielä isompiakin nimiä, kuten They Might Be Giants, The Cramps, The Replacements ja Soul Asylum. Kunnes kuihtui pois.
Enigman kalustoa esitelleitä kokoelmia julkaistiin tietääkseni kolme kappaletta. Enigma Variations 1 ja 2, sekä tämä The Enigma Compilations 1988, jonka levyetiketissä tosin lukee Enigma Variations II ja vuosi 1987. Osittain mukana onkin samaa tavaraa kuin tuossa vanhemmassa kakkosessa, joka oli tuplalevy. Mukana seurasi myös parikymmensivuinen kirjanen bändiesittelyineen, jonka olen ikävä kyllä saanut hukattua jonnekin.
Eihän näistä Enigman tällä levyllä esitellyistä sen aikaisista lippulaivoista mitään ihan maailmankuuluja tullut, mutta luultavasti asianharrastajat tunnistavat nimen jos toisenkin. Jon St. James ei välttämättä monillle kerro musiikintekijänä mitään, mutta tuottajana ja äänittäjänä mies oli jo noihin aikoihin tekemisissä mm. Social Distortionin ja The Vandalsien kanssa. Herra myös toi new wawe-bändi Berlinin Enigman hoiviin, josta sen osti seuraavana vuonna ulos Geffen isolla isolla rahalla. Yksi Enigman suurimpia kassamenestyksiä muuten.
Mojo Nixon lienee sieltä tunnetuimmasta päästä. Mojon, ehkä edelliseenkin liittyen, biisiä "Bring Me the Head of David Geffen" ei kuitenkaan uskallettu tälle kokoelmalle päästää. Mukana on Skid Roper-yhteistyön aikainen pikkuisen lapsellinen anthem "Burn Down the Malls". Ei mikään "Debbie Gibson Is Pregnant with My Two-Headed Love Child", puhumattakaan biisistä "Don Henley Must Die". Vaikka ainahan Nixon oli pikkuisen siinä rajoilla, että ollako kapinallinen vaiko vain räkänokka joka pikkusen tahtoo provosoida. Ehkä oli molempia.
The Flaming Lips on vieraillut pari kertaa Suomessakin, tosin nykykokoonpanossa ei noita alkuperäisiä jäseniä ole jäljellä. Sekavan uransa alkuvaiheilta mukaan on mahtunut biisi "Can´t Stop the Spring", joka kuuluu ehdottomasti kokoelman valioihin.
Biisilista:
Wednesday Week - Why
Game Theory - Erica's World
Jon St. James - Rainy Taxi
The Textones - Not Afraid
Ben Vaughn Combo - Shing-A-Ling With Me
Plasticland - Go A Go-Go Time
Mojo Nixon & Skid Roper - Burn Down The Malls
The Dead Milkmen - The Thing That Only Eats Hippies
Agent Orange - Fire In The Rain
Plan 9 - Man Bites Dog
Wipers - Losers Town
The Flaming Lips - Can't Stop The Spring
Jatketaanpas tätä postiosuutta. Ihan siitä syystä, että osaan kyllä arvostaa bändejä jotka osaavat ja jaksavat itseään esille nostaa. Ihan kaikki ei satasella nappaa, mutta se ei voi olla syy jättää niitä huomiotta.
Eniten huomiotani saavat tietysti ne postit jotka tulevat bändiltä itseltään, ei niinkään levy-yhtiön tai "managerin" joukkopostitukset. Ehkä se hivelee egoa että viesti osoitetaan suoraan Tarkkailijalle, mutta jos tämäkin on vain suunnitelmallista, niin ainakin se onnistuu. Itsensä mainostamisessa EI todellakaan ole mitään väärää. En edes ihan ymmärrä bändejä joiden mielestä itsensä mainostaminen olisi jotenkin epäcoolia. Pitäähän sitä itseensä luottaa. Siksi siis tämä postiosuus. Kannustukseksi.Kin.
Sestina
Sestinan musiikki vei minut ensikuulemalta Skotlantiin. Syytä en tiedä, mutta nummet tulevat jotenkin mieleen ja vaikkapa Big Country.
Euforia Huups hei! Nämä neidithän skulaa oikein kunnolla. Viime vuonna debyyttilevynsä julkaissut bändi ei ole ihan aloittelija, ja kyllä sen huomaa soitannossa. Aikas tiukkaa ja asiallista meininkiä kaikin puolin. Kannatta ihan vasitella tsekata tuo viime vuonna ilmestynyt levy.
Half Past Never Band
Oukei, Jamiroquaita on varmaan kuunneltu ihan urakalla. Eikä siinä ole mitään moitittavaa. Varsin groovea kamaa suomalaiseksi, vaikka backbeat on hieman liian straight meikäläisen makuun. Pikkuisen sitä aciddiä olisi voinut vienyt vielä pitemmälle. Mutta varsin mukavaa. Uskoisin että livenä tämä veisi mukanaan paljon paremmin. Ei ollenkaan paha, vaikka yhtye kuulemma keskimäärin enemmänkin on hiphopin suuntaan kallellaan. Mutta eihän kukaan voi olla täydellinen...
Milesmore
Nme on luettu ja brittipoppi opiskeltu. Siitähän on toki hyvä aloittaa. Onneksi liiallinen kenkiintuijottelu jää muutamaan biisiin. Tokihan on pikkuisen järjetöntä samaan aikaan arvostella liiallisesta brittimukailusta kun samaan aikaan miettii että eihän homma vain ole liian suomalaista. Eli mun moka. Brittiläistähän tämä on, ja ihan ok sellaista. Ysäripoppoot tulee väistämättä mieleen ja näinä Stone Roses-revival aikoina siinä ei todellakaan vo olla mitään liian vintagea. Ja HYVÄ laulaja on aina se joka meikäläiselle nappaa. Ja Milesmorella on HYVÄ laulaja.
Modernistit
Olen tämän Chris Karvisen juttuja täällä julkaissut ihan siitä syystä, että olen nähnyt miehessä potentiaalia, vaikka en nyt ihan hullaantunut olekaan tähän aikaisista jutuista. En taida hullaantua tästäkään, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa. Mies taitaa etsiä itseään musiikin kartalla, ja suunta tuntuu olevan oikea. Pikkuisen karheampaa ja rokimpaa menoa on tämän uuden combon meno. Ja kai se Nick Trianikin siellä taustalla kummittelee. Kitaristi Jeppe Cavonius antaa ihan mukavan työnäytteen.
Pimeys
Kyllä tämä suomenkielinen poprokki on sitten kamalan vaikea juttu. Jotenkin sitä vain keskitty, ehkä liikaakin, sanoituksiin. Ja jos puhutaan seksipäiväkirjoista ja puhumisesta ja pussaamisesta, niin jää taka-alalle että itse musiikki on huomattavasti mielenkiintoisempaa.
VSP
No tämän pistän ihan siitä syystä että jos joku ymmärtäisi. Minä en. Ja pistetään ihan videona, että bändi saisi ehkä ansaitsemansa tsänssin. Olen jo muutaman antanutkin.
Taukoa on ollut kirjoittamisessa, mutta ei kuitenkaan musiikin kuuntelemisessa. Keikkojakin on tullut nähtyä laidasta laitaan. Ei ole vain innostanut kirjoitella. Ei sen dramaattisempaa.
Tämä ei kuitenkaan ole se levy tai biisi joka innosti uudestaan kirjoittamaan. Itse asiassa tämä on vain yksi niistä levyistä joka löytyi aikoinaan kellarin kätköistä, mutta ei ole kuitenkaan niin hyvä levy että viitsisi sen tarkemmin tähän edes perehtyä. Oli niin perkeleen huono. Eli siis... oikeastaan tämä olikin se syy minkä takia innostuin taas kirjoittelemaan.
Ihmettelin vain tätä kuunnellessa, että miksiköhän olen tämänkin ostanut. Hyllystä löytyy kyllä paljonkin roskaa, mutta yleensä se on sitten kunnon roskaa eikä tämmöistä mitäänsanomatonta mainstream-roskaa. Tautologiankin uhalla sanon vielä kerran että tämä on ihan tosissaan roskaa, vaikka jossain tämäkin mainitaan kulttibändinä. Bull shit, taitaa johtua vain siitä että bändi sattuu olemaan kotoisin Motor Citystä. Siis Detroista josta ei ilmeisesti huonoja bändejä voi tullakaan. No ehkä tämä on poikkeus joka vahvistaa säännön.
Taidan lähteä katselemaan ja kuuntelemaan Stachea ja Reettaa jos tulisi paremmalle päälle. Hyvä musiikki, parempi mieli.
Taas se on sitä aikaa kun kaikki valittavat tai ihastelevat tulevan kesän rokkifestivaalien tarjontaa. Yleensä eniten valittavat ne, jotka eivät ole edes paikalle menossa. Vähän niin kuin minä.
Koska nuo Ruisrockit ja muut etelän tapahtumat on blogeissa perattu jo kymmeniin kertoihin, tsekkailin vähän oman kaupungin Qstockin tulevaa ilmettä. Qstock on tunnettu raskaamman metallin kannattajana, ja niin siinä näyttää tälläkin kertaa käyvän. Roxette tietysti keskiarvoa hiukan tasaa, mutta tuohan nyt onkin ihan... miten sen nyt sanoisi.....väärässä paikassa. En tosin tiedä mikä Roxettelle tällä hetkellä se oikea paikka olisi. Ehkä Reckless Loven lämppärinä?
En toki kuulu enää festivaalien tavoitelluimpaan segmenttiin, mutta kun en perkele tajua näitä Notkeita Rottia ja VilleGalleja. Jippua nyt ei kuuntele edes kolmen promillen kumarassa.
Ainoa vetonaula meikäläiselle näyttää olevan Kauko Röyhkän ja Narttujen paluu. Ihan tuon takia paikalle voisi ja pitäisikin raahautua. Vuosi vuodelta tuo raahautuminen vain tuntuu olevan vaikeampaa. Nyt on pelissä kuitenkin semmoinen historiallinen aspekti, että näin Röyhkän ensimmäistä kertaa nimenomaan Kuuskassa vuonna 1980, enkä ymmärtänyt pätkääkään. Tuo lienee muuten ollut ihan niitä ensimmäisiä uuden Narttu-kokoonpanon keikkoja muutenkin. Olin myös paikalla Narttujen viimeisessä Oulun-konsertissa Cafe Adamissa, vuosi lienee ollut -89. Eli tässä nyt olisi jonkinmoinen ympyrä sulkeutumassa.
Tai ehkä sitten olen vain ihan pihalla, kun ei mikään kelpaa. Luultavasti näin. Sen verran täytyy toki lieventää että onhan tuolla kuitenkin mielenkiintoinen For The Imperium, ihan ok Black City, energinen Death Letters ja tietysti Radiopuhelimet kuten aina.
Hetkinen... siis tuollahan on oikeastaan ihan tolkun bändejäkin näiden Nygårdien seassa. Pitäneekin uudelleen harkita tuota osallistumista.
Eikös ollutkin nerokas otsikko. Saa varmasti hajaääniä Googlessa.
Ajattelin kirjoitella nasevan tekstin taustalla(ni) kuuluvasta Dr. Johnin uudesta levystä, mutta eihän sitä pikkupienissä jaksa niin syvällisiä. Niinpä vapun kunniaksi seuraa listaa ulkomusiikillisista asioista tärkeimmästä.
1. Marisa Tomei
Oukei, aloitetaan heti melkein bluffilla. Mutta kun tuo Marisa on niin helkkarin hyvin otsikkoon sopiva. Siis tuohon seksikäs-osaan, ei välttämättä laulajapuoleen. Mutta todistettavasti neitonen on levylle lausunut joten voimme kelpuuttaa tähän joukkoon.
2. Scarlett Johansson
Scarlethan on ihan aikuisten oikeasti myös laulaja. Kaunokainen on esiintynyt The Jesus and Mary Chainin ja Justin Timberlaken kanssa, ja levyttänyt levyllisen Tom Waitsin musiikkia. Noiden lisäksi hän on esiintynyt eri kokoelmilla ja soundtrackeillä. Tuo alla soiva biisi on dokumentti-filmi Wretches and Jabberersin soundtrack-levyltä.
3. Ninel Conde
Ei minulla oikeasti ole mitään isompaa havaintoa tämän laulajan meriiteistä, mutta muodolliset seikat ovat kunnossa ja levyllekin on tullut lurauteltua kolmen levyllisen ja parin EP:n verran. Se riittää tälle listalle mainiosti
4. Jennifer Lopez
Jennifer nyt ei oikeastaan ole kummoinenkaan laulaja tahi näyttelijä, mutta pirun seksikäshän se on. Mimmin jättäminen pois tältä listalta pelkästään sen vuoksi että musiikki on melkoista kuraa olisi ollut huutava vääryys. Tämä puuma on hot!
5. Helena Paparizou
Listalle täytyi kelpuuttaa myös yksi ruotsalainen, ei sille mitään mahda. Kreikkalaistaustainen (H)elena on laulellut Euroviisuissakin pariin otteeseen ja levytysuralta löytyy jopa triplapaltinoituja levyjä. Kreikassa lady on superjulkkis ja eurodiskon ja kreikkaiskelmän parissa kotonaan. Ruotsin ja Kreikan ulkopuolella sukseeta on tullut hiukan vähemmän, mutta ei se ainakaan ulkonäöstä ole kiinni jäänyt.
6. Penelope Cruz
Ihan huijaustahan tämä on, mutta ei kerrota kenellekkään. Piti jotenkin saada suosikkilyyli listalle. Ja kun yksi maailman seksikkäimmistä naisista muka laulaa, niin voimme edes vähän aikaa uskoa illuusioon. Oikeastihan tuossa äänessä on Estrella Morente, mutta unohdetaan se vaikkapa vapun kunniaksi.
Musiikillisilta ansioiltaan lista on melkoista tuubaa, mutta seksikäs-osaltaan vallan validi. Kaunista musiikkia.
Vaikka olen Satelliteista jo jonkin verran kirjoitellutkin, niin pakkohan bändi on myös tähän sarjaan saada mukaan. Näyttää nimittäin siltä, että tästä yhtyeestä on nousemassa pikku hiljaa Oulun uusi vientivaltti. Ei nuorista miehistä varmaan vielä ihan ulkomaantaseen paikkaajaksi ole, mutta aika mukavaa pöhinää on pojat saaneet aikaan jo maailmallakin. Ja osoittaahan bändin kasvava suosio ainakin sen, että nettikohinassa oli takana aitoa substanssia.
Koska on tullut seurailtua yhtyeen taivalta ensisinkusta lähtien jolloin pojat vaatimattomasti totesivat, että "olis joskus mukava soittaa ulkomailla", on ollut hieno huomata että haaveet ovat toteutuneet ehkä odotettuakin nopeammin. Takana on jo keikkakiertueita Keski-Eurooppaan ja ainakin yksi pidempi kiertue jo sovittuna. Japanilaisen Rallye-labelin kanssa solmitun levytyssopimuksen ansiosta edessä on myös minikiertue Nousevan auringon maassa.
Syy siihen miksi minä tätä Satellite Storiesia hehkutan ei ole se, että asutaan samassa kaupungissa. Tai no siinä mielessä tietenkin, että tuo on mahdollistanut monien keikkojen seuraamisen. Samantyyppisiä bändejähän alkaa olla jo aikalailla ympäri Suomea mutta jokin tässä vain viehättää, eikä vähiten ne hienot keikat joilla todella viihtyy ja saa rahalle vastinetta. Ja näyttää siltä että soittajatkin viihtyvät lavalla, ja se on aina helvetin positiivinen juttu. Vaikka tämänkaltainen indie ei pääosin ole minulle SE juttu, eikä yhtyeen esikuvat puhuttele minua millään lailla, niin en onneksi ole sen kummemmin genreorientoitunut saati fakkiutunut. Jos joku kolahtaa niin sitten se kolahtaa.
Tulevan esikoislevyn julkaisun tiimoilta on päästy yhteistyöhön
mm. Mirel Wangerin levy-yhtiönä tunnetun Kiosk Rec:in kanssa. Tänään
Euroopassa ilmestynyt sinkku Anti-Lover antaa esimakua syksyllä
ilmestyvältä levyltä. Yhtye on tuottanut sinkun yhdessä Stella-yhtyeen
Heikki Marttilan kanssa jonka jälkeen raidat lähettettiin britteihiin
Larry Reidin miksattavaksi. Taitaa olla muuten ihan fiksu veto jättää tuo albumin jukaisu syksyyn, vaikkakin levy on kuulemma jo miltei valmis.
Kyllä tässä näyttää olevan kehittymässä ainakin pienimuotoinen ja mielenkiintoinen ilmiö. Aika moni suomalainen raskaamman sarjan orkesteri on jo tunnetumpi ja suositumpi Keski-Euroopassa ja vaikkapa Japanissa kuin kotimaassaan. Monet indiepoppibändit näyttävät nyt käyvän samoja latuja. 22 Pistepirkko lienee ollut jonkinmoinen ladunavaaja joka osoitti että kyllä Suomesta muutakin löytyy kuin paahtoa.
Albert Järvinen soittaa videolla sitä mistä eniten nautti eli bluesvetoista kamaa. Hurriganes ränttätänttä oli alkanut tulemaan ulos korvista jo aika päiviä sitten. Keikka on aika harvinainen siitäkin syystä että Järvinen on selvinpäin, mitä ei tainnut monesti tapahtua.
Aika oli sitä kun Albert kuivatti itsensä alla soivan kappaleen kanssa saman nimisen levyn tekoprosessia varten. Tenuton levytyssessio oli levyn tuotantotiimin ehdoton vaatimus, jota Järvinen aikalailla kunnioittikin. Antabuksen voimalla. Vaikka Albert nyt ei ihan mahdottomasti jeesustellut asialla, kyllä hän nöyränä poikana myönsi, että selvinpäin soitto sujui huomattavasti paremmin kuin neljän promillen luomiskännissä. Jonkun aikaahan tuota selväpäisyyttä sitten kestikin.
Bändin kokoonpano on aika lailla erilainen kuin itse levytykseen osallistunut poppoo. Maijasen veljekset olivat mukana molemmissa, mutta levyllehän saatiin aikoinaan harvinainen täky: Suomessa levytyksen aikaan keikalla ollut Albert King! Nuoremman Albertin yksi esikuvista veti pari biisiä levylle lonkalta. Mukana oli myös arvostettu harpisti William Clarke. Levyllä oli mukana myös levyn tuottanut Antero Jakoila ja laulajina myös Jim Pembroke, Tommi Läntinen ja Hannu Leiden. Kiertueelle kun ei tietenkään koko revohkaa saatu mukaan, niin lössi pistettiin uusiksi joka aiheutti lievää suurempaa mielensäpahoittamista muutamien levytyssessioon osallistujien taholta.
Yölinja-lähetyksestä löytyy myös laajempi versio Youtubesta. Tuo paketti pitää sisällään myös nihkeän oloisen haastattelun. Loput pätkässä soitetuista kappaleista eivät ole ihan niin timmejä kuin tämä. Vanha Royalsille tehty biisi High tosin rullaa ihan mukiinmenevästi vanhan Royals-solistin Pave Maijasen laulaessa. Laulaessaan Pave soittaa komppikitaraa eikä bassoa kuten tässä, kun ei kuulemma kaksi vaativaa juttua yhtä aikaa olisi onnistunut.
Kaipa tuo Pave ihan kohtuullinen laulaja on, mutta perkele kun alkaa aina takaraivossa kuuluumaan että "lähtisitkö silloin kanssani järvelle".
Kusti se ei väsy polkemaan. Lootaan päivien varrella kolahtaneista posteista osa on tässä. Iso osa on vielä lajittelussa. Minne lie sitten menevät...
The Reed Fags
Turun seutu on viimeaikoina kunnostautunut indierintamalla oikein urakalla. Turun Bandstandin tämänvuotinen voittaja Reed Fags asemoituu jälleen sinne Vampire Weekend/Two Door Cinema Club-akselistolle. Samaan sarjaan niin monen nuoren bändin tavoin. Ihan niin heliseviä kitaroita ei Fagseilla ole kuin esimerkiksi kollegoillaan Auntie Maryllä tai Satellite Storiesilla, mutta selkeästi kuitenkin sen positiivisuuden kautta asioita lähestytään. Ja kun bändin jäsenten keski-ikä on 17 ja puoli ja elämä edessä, niin kaikenmaailman kyynisyys olisikin enemmän kuin väärin. Tuossa poikien suhteellisen tuore ja vakuuttava omakustanne EP Regret Cigarette.
Piilomaa
Muistakin yhteyksistä tutun Ville Härkösen luotsaama joensuulainen yhtye kuulostaa vallan valmiilta. Kuuntelepa vaikka hieman Egotrippi-vaikutteinen kipale "Toiseen suuntaan". Erittäinkin hittipotentiaalista poppia! Homma on ilmeisesti vielä Soundcloud-asteella, jossa nuo ensimmäiset kappaleet noin kuukausi sitten julkaistiin, mutta ainesta toki on. Stella-yhtyeen Comforting Sound-studiolla äänitetyt kappaleet toimivat bändin käyntikorttina, ja mainioina selliaisina. Keikkoja yhtye ei ole vielä ehtinyt tekemään yhtään siitä luonnollisesta syystä että Ville Härkönen vaikuttaa tällä hetkellä Etiopiassa.
Neondad
Aliaksien - Hung Dad, Lusty Dad, Feliz Navidad ja Peter von Baghdad- takana soitteleva Neondad on minulle ihka outu uutuus Oulun bändikartalla. Itse lanseeraamansa määritelmä "Oulun yliarvostetuin bändi" on mennyt läpi jo muutamassa mediassa. Tässä ei. Siksi en sitä kerrokaan. Tuossa kuitenkin bändin tuore Ep Daddylicious. Yhtyeen voi mennä itse arvottamaan lauantaina 21.4. Nuclear Nightclubille kun se soittelee yhdessä Siinain ja Tundramatiksin kanssa Rotos Loves Nuke-tapahtumassa.
Dead Cult Diaries
Sitten hypätäänkin totaalisen eri lokeroon. Ekana kai tulee mieleen se Nightwish-lokero pikkuisen enemmän kasarihenkisenä versiona ja vähemmällä mahtiponisuudella. Eikä pelkästään siksi, että äänessä on naislaulaja joka osaa hommansa. Mitään hirveän syvällistä ei tarvitse etsiä biisistä jonka nimi on "Boys n' Toys". Vaan miksipä sitä pitäisikään olla, kun itse musiikki on vallan menevää melodista hevipoppia. Samanlaisia yhtyeitä tuodaan Suomen rokkijuhlille ensi kesänäkin rekkalasteittain ulkomailta, eikä tämä jyväskyläläislähtöinen poppoo häviä noille yhtään. Kertsistä löytyy myös sitä radioystävällisyyttä minkä todistaa myös pääsy kärkikymppiin Radio Rockin RockStarba-kisassa.
New Deadline
Ja kun alettiin puhumaan siitä radioystävällisestä kertsimateriaalista, niin postiosuutemme viimeinen osallistuja taitaa ne myös. Punk-määre esiintyy yhtyeen sivuilla taajaan, mutta ihan mahdottomasti en tuosta tuoreesta sinkusta punkkia löydä. Pikkuisen erilliseltä tuntuvassa väliosassa punkahtavaa vilahtaa, mutta pääosikseen tämä on makoista pikkuisen emo-vivahteista poppia. Lahtelaispoppoo on aika samoilla laduilla kuin esimerkiksi Hey Heather. Vaikka en ihan kummankaan kohderyhmään välttämättä kuulu, niin täytyy myöntää että ammattitaitoisesti tämäkin rytmiorkesteri hommansa hoitaa. Ja laulaja osaa laulaa. Mikä ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Pojilta on tulossa ensi kuussa myös EP, ja keikkaakin pukkaa täällä Oulussa 8.6. Nelivitosessa.
Ilosaarirockin, Provinssirockin ja Qstockin aiempia vaihtaribändejä Oulusta ovat olleet Murena (2009), G-Odd (2010) ja Satellite Stories (2011). Tänä kesänä vaihtaririnkiin on Oulusta päässyt parin vuoden indien jälkeen taas hieman raskaammin jyrisevä Hebosagil. Vaikka tuo nyt ei ole automaattinen tae kymmentuhatpäisistä yleisömassoista, niin tokihan tuo aina eteenpäin vie. Ja pääseehän tuossa ainakin haistelemaan tuulia suuren maailman malliin.
Hebosagil jatkaa tuttua Oulumeteli-linjaa. Ja ennen kuin kukaan vetää palkokasvin siemeniä sieraimeensa, tuo paljon viljelemäni Oulumeteli on ehdottomasti positiivinen, tosin aika laajan skaalan käsittävä genremääritelmä. Tuon sateenvarjon alla on bändinkin hyvä vetää sitä omaa juttuansa tarvitsematta sen tarkemmin määritellä mihin karsinaan sitä itsensä lokeroisi. Muut voivat sitten sen tarkemman määrittelyn tehdä jos on pakottava tarve, vaikka Hebosagilin kitaristin ja riffimaisterin Antti Karjalaisen mukaan siinä ei hirveästi edes järkeä ole: "Ei musiikille tarvita määritelmiä muuten kuin markkinoinnin välineenä, ja sekin on minusta aika ärsyttävää."
Toki itsekin syyllistyn usein ainakin yritykseen määritellä, ja kun tämänkaltaisesta oululaisesta musiikista on kyse, usein se oma pohdinta alkaa bändeistä Radiopuhelimet ja Terveet Kädet. Hebosagil on ilmeisesti kuullut noita - ehkä hiukan väsyneitäkin - vertailuja ihan kyllikseen. Antti siirtää nopeasti keskustelun vaikutteista ihan toisille urille: "Nämä on mulle uusia nimiä, pitääpä tsekata. Mun mielestä koko meidän
tuotanto on peräisin Ranska-metelin isoisän Jean Michel Jarren
aivoituksista." Niinpä niin....
Useitakin pikkukiekkoja itsekseen ja splitteinä julkaissut bändi sai ulos viime vuonna toisen varsinaisen pitkäsoittonsa.Ura-niminen kakkoslevy sai varsinkin oman genren lehdissä ja saiteilla varsin mukavan vastaanoton, mutta paria yhteydenottoa enempää pöhinää se ei saanut levy-yhtiörintamalla aikaiseksi. Tällä hetkellä levy kerrallaan meininki sopiikin kuulemma pojille vallan mainiosti. Eipähän tule päädyttyä levy-yhtiön velalliseksi. Pientä punk-henkeä havaittavissa? Levyn jälkeen on ehtinyt ulos vielä seiskatuumainen, josta mallia tuolla kirjoituksen lopussa.
Laulukieli vaihtui lennosta englannista kotimaiseen kuulemma ihan luonnollista tietä. Nuorelle hevarille lontoon murteella laulaminen oli ainoa vaihtoehto, mutta suomeksi laulettaessa ei passaa kuulemma enää ihan remua tai diibadaabaa suustaan päästää. Ura-levyltä huomaa, että sanoitukset todella pistetään punnittaviksi, sen verran selkeää ja paikoin jopa alleviivaavaa on laulun painotus useissa biiseissä.
Seuraava Oulun keikka Hebosagililla on näillä näkymin Hässäkkäpäivien aloitusiltamissa Nuclear Nightclubilla 5.7. Klassisessa illassa Viisikon ja Veneen kanssa. Muutenkin Viisikon kanssa varsin symbioottista keikkaelämää viettävää Hebosagilia yhdistää kaveribändiin pienen kaupungin pienten piirien lisäksi Antin mukaan sama lähestymistapa musiikkiin: "eniten vituttaa kaikki ja se ilmaistaan laahaten ja kaahaten."
No ei nuo pojat nyt ihan noin totisia torvensoittajia taida kuitenkaan olla. Antin ajankohtaiset musiikkiterveiset kaikille musiikkifaneille muuten kuuluu: "Limp Bizkitin Chocolate Starfish vois olla ihan kelpo musaa vaikka rallipelin taustalle, jos siitä otettais Fred Durst pois." Että näin. Mitenkä olisimmekaan pärjänneet ilman tätä tietoa.
Pikkuisen pseudoradikaalisti nimetty levy kuuluu haluttujen keräilykohteiden joukkoon suurimmaksi osaksi siitä syystä että yhtyeessä vaikutti jonkin aikaa tuleva suuruus Marc Bolan. Kaikkein halutuimpia keräilykohteita ovatkin yhtyeen vuoden 1967 sinkut joilla Bolan esiintyi. Syy tämän levyn käsittelyyn on kuitenkin toinen. Bändillä on nimittäin outo Suomi-yhteys. Eikä levykään nyt pelkästään kuriositeetti ole, kyllä siltä löytyy myös kelvonlaista brittiläistä psyko/mod/rockpoppia. Ei kuitenkaan ihan keräilyarvon katteeksi.
Yhtyeen ensimmäinen sinkku "Smashed Block" vuodelta 1966 kuvaa jokseenkin hyvin yhtyeen lähtökohtia. Sekä musiikilisesti että muutenkin. Psykedelia-aineksia on saatu mukaan tietenkin huimaaviin aineisiin viittaavalla nimellä ja lievillä protopunk-aineksilla. Itseasiassa yhtyeen manageri Simon Napier-Bell äänitti biisiin Los Angelesissa studiomuusikkojen kera jonka päälle laulaja Ellisonin haparoiva laulu dubattiin. Yhtyeen soittotaito oli sen verran heikko että manageri päätti pelata varman päälle. Tämä on biisin sinkkuversion promo, levyversiossa kun on sitten "live"-yleisö. Sinkku bannattiin BBC:llä, koska siltä löytyy niinkin kontroversaali lause kuin "lift up your skirt and fly".
Levy äänitettiin jo vuonna 1967. Bändin manageri Napier-Bellin kuningasidea oli luoda hypeä levyn nimen lisäksi kannella jossa kuvattiin suorasukaisesti levyn nimeä. Koska levy oli tarkoitettu USA:n markkinoille, idea ei tietystikään ollut kovin pitkälle ajateltu. Levy jäi julkaisematta vuoteen 1970 asti, nyt eri kannella. Toinen kuningasidea oli yritys harhauttaa levyn ostajia luulemaan bändin aiheuttavan Briteissä beatlesmaista hysteriaa. Joten studiossa livenä äänitettyyn levyyn ympättiin raivoisasti kiljuvia tyttöjä taustalle, ja väitettiin levyn olevan ekstaattisesta keikkatilanteesta. Kiljujat pöllittiin suoraan Beatlesin A Hard Days Night-elokuvan nauhoista, ja jossain välissä yleisön kuuleekin huutavan Johnia, Paulia ja Ringoa.
Jälkiviisaat ovat löytäneet bändin lavaesiintymisissä ennakointia
sekä punkista että glam-rockista, ja rohkeimmat pitävät yhtyettä jopa
jonkinlaisena esikuvana noille suuntauksille. Itse levy ei kyllä missään nimessä yllä edes psykedelia-mittarilla kovin korkealle. Vaikka aikoinaan Yardbirdsejäkin manageroinut Napier-Bell sai jopa Jeff Beckin vetäisemään sooloa levylle, ei se juuri tuo lisäarvoa. Veikkaanpa että ilman Marc Bolanin lyhyttä vierailua ei bändi olis ikinä ollut muuta kuin pieni alaviite rockin historiassa.
Tuo mainitsemani alaviitekin johtuu lähinnä ei-musiikillisista "ansioista". Yhtyeen lyhyen historian kohokohta lienee ollut rockin pikkulegendoihin kuuluva kiertue The Whon kanssa. Legendan mukaan The Whon manageri pelkäsi energisen joukon vievän huomion pääbändiltä, joten John's Children sai monoa kiertueelta. Bändi yritti pestä Whon tämän omilla aseilla, eli ylienergisellä lavaesiintymisellä kitaranromutuksineen. Soittotaito kun ei pesemiseen missään nimessä riittänyt. Suurin syy potkuihin lienee ollut Johnin lapsosten infantiili riehuminen ja kohkaaminen joka kärjistyi mellakkaan kiertueen puolivälissä, eikä niinkään managerin mainostama pelko pääbändin pesemisestä.
Yhtyeen prime-time kesti vain puolisentoista vuotta ja loppui pian tuon Saksan-kiertueen katastrofin jälkeen. Laulaja Andy Ellison jatkoi soolona ja mainosmusiikin parissa saaden vielä yhden hitin Radio Starin riveissä, Marc Bolan jatkoi siis Tyrannosauruksen kanssa, kitaristi/basisti John Hewlett ryhty Apple Recordsin manageriksi ja manageroi mm. Sparksia, Chris Townsen jatkoi rumpalointia ja tuurasi lyhyesti myös Keith Moonia Whossa.
Vuonna 2009 yhtyeen alkuperäinen laulaja Andy Ellison tapasi suomalaisen, yhtyeen nettisivujen webmasterina toimivan, Mikko Kapasen (Madame de C***) Englannissa ja tuosta tapaamisesta virisi idea Suomen keikoista. Kesällä 2010 Ellis saapui Helsinkiin ja veti muutamia keikkoja "Finnish JC:n" kanssa. Yhtyeen kalustoon kuului tuolloin Mikko Kapasen lisäksi velipoika Kassu Kapanen (Koivuniemen herrat, Kap Kap) ja rumpalina Ville Särmä (Kevin, Them Bird Things). Pääsivätpä Suomen pojat vetämään keikan tuolla kokoonpanolla myös Lontoossa 2011.
Minussa on aina ollut pikkuisen keräilijähamsterin vikaa. Jotenkin se vain tuntuu mukavalta tiettyjä asioita säästellä aarrelaatikoissa. Ihan sama sitten vaikkei niillä ikinä mitään tekisikään. Vaiva on piinannut minua jo pienestä pitäen, mutta onneksi melko valikoivasti.
Pientä inventaariota taas tehdessäni - edellisellä kerrallahan löytyi kasa unohtuneita vinyylejä - törmäsin lootaan jossa sulassa sovussa jääkiekko-keräilykorttien seassa oli iso kasa musakortteja. Kyseessä oli Markku Veijalaisen luotsaaman Intro-lehden mukana tullut keräilysarja Jytä 71/72 ja 72/73. Minulle, jonka ensikosketus musiikkiin tuli vanhempien Finnhits-kaseteilta ja isoäitini ruokabaarin jukeboksista, kokoelman kohteet ovat pikkupoikana olleet täysin relevantteja.
Uskomatonta kyllä aika iso osa kokoelman tähdistä on tänäkin päivänä puheenaiheena, tavalla taikka toisella. Kokoelmassa on kuvallaan mukana mm. Marion Rung, Tapani Kansa, Lea Laven, Kisu, Katri Helena, Kai Hyttinen, Eero Raittinen, Muska ja jopa Deep Purple! Iso osa tuonajan kortti-tähdistä on kuitenkin painunut jo unholaan kuten otsikko-kuvan Alwari Tuohitorvikin.
Kun J.Karjalainen lauloi, Lumipallo-levyn hitissään "Merenneitoni ja minä", Kristianista joka levymyyntiä vauhdittaakseen on lavastanut oman hukkumakuolonsa, Jukka itseasiassa tarkoittaa Salomonia eli Timo Silvennoista. Kristian kyllä myös pääsi otsikoihin lavastamalla itsemurhansa pilleripurkilla, mutta Salomon oli se Haukilahden uimarannalle vaatteensa jättänyt. Tämä yhden hitin ihme ei pysynyt pinnalla kaikesta kohujulkisuudesta huolimatta. Syksyn Sävelessä 1975 esitetty "Unisatu" oli vallan pätevä aikansa iskelmä, mutta Erkki Liikanen vei silti voiton kansainväliset mitat täyttävien voittajien "Metsämökin Tontun" ja "Jokkantiin" välissä globaalilla ja kantaaottavalla hitillään "Evakkoreki". Salomon siirty aikaisessa vaiheessa liikemies-uralle ja kuoli jo 48-vuotiaana vuonna 1997.
Tässä kun parhaillaan luen Albert Järvisen hienoa elämänkertaa, niin aika monesti juuri nämä tämän korttisarjan artistit putkahtelevat osaksi Pekka Järvisenkin tarinaa, juuri kuten nuo Salomon ja Kristiankin jonka yhtyeessa Albertkin tilutteli. Aikakausi kun on osuva, ja piirit aikoinaan olivat sen verran pienet, että todennäköisyys osua samaan keikkabussiin oli suurempi kuin nykyään. Karhulan oma Engelberg Humberdink Pekka "Peter" Parviainen pääsi lähimmäs suomi-musiikin aikakirjoja, kun sai keikkabussiinsa pohjoisen rundille juurikin kyseisen Albertin. Muuten Peterin merkit musiikkihistorian kirjoihin jäivät perin vähäisiksi. Muistona tähtiajoista säilynee lähinnä käännösiskelmä "Taas laulu kun soi" vuodelta 1972.
Suomenruotsalainen Cay Karlsson on tuskin päässyt korttisarjaan Cumulus-, The Roosters tai Scaffold-yhtyeidensä takia, vaikka kaikki kokoonpanot olivat omana aikanaan hitikkäitä yhtyeitä. Suurempaan iskelmä-kansan tietoisuuteen mies taisi kuitenkin tunkea itsensä esiintymällä Cumulus-kollegansa Hectorin kanssa Syksyn Sävelessä vuonna 1973 ja Lasse Mårtenssonin kanssa Euroviisukarsinnoissa samana vuonna. Varsinainen elämänuransa Yle:n toimittajana luonut Cay hyppäsi vielä vuonna 1995 uuden yhtyeen The Firstin kelkkaan ja on sen jälkeen satunnaisesti kierrellyt Back To Sixties- sembaloita. Ja se Albert-yhteys on tällä kertaa vaikkapa Scaffold-yhtyeessäkin kannutellut Ronnie Österberg.
Pirkko Saanakorven viisitoistaminuuttinen osui popmusiikkiteatterin maihinnousun aikoihin Suomessa. Tampereen Teatterin Hair-musikaalissa Sheilan osuudet laulaneen ja myös sitä seuranneessa Salvation-musikaalissa esiintyneen artistin varsinainen ura jäi lyhykäiseksi musiikkiteatterin ulkopuolella. Jälkipolville on tallentunut vain pari seiskatuumaista käännösmusiikkia joista toinen löytyy myös kokoelmalevyltä Oi niitä tyttöjä - Westerlund & EMI years Part 2 1964-1974. Albert-yhteyttä en tähän hätään hoksannut, mutta epäilen että sellainenkin on.
Ja löytyihän sieltä paljon muutakin musiikkiaiheista sälää. Mutta ehdottomasti jäätävin juttu oli tuo Ile Kallio-aikakauden Hurriganes-tarra. Hiano!
Oulu ei ole pelkkää meteliä ja indiekitaran helinää. Mitään hillitöntä country-revivalia en ole ollut todistamassa, mutta kyllä näitä americana-tyyliin nojaavia artisteja ja bändejä yhtä kaikki kaupungista ja liepeiltä sen verran löytyy, että ei sitäkään voi olankohautuksella ohittaa.
Lauri Niemimaa aka Larry Peninsula on melkoisen uskottava amerikkalaisuudessaan. Ja sinne hän rehellisesti kumartaakin, genren alkulähteille. Tämä ei ole mitään suomikantria, vaan sitä ihka oikeaa Amerikan meininkiä. Lauri, tai siis Larry tässä yhteydessä, on vasta 25-vuotias nuorukainen joka on saanut Amerikka-pistoksen jo varhain. Tammikuussa sai julkaisunsa miehen debyytti-levy EP:n muodossa, jolta tuossa soi hieno ehkäpä myös jopa Eagles/Don Henley-vaikutteinen biisi "Vagabond". Mies soitti levylle kaikki instrumentit, mutta kasassa on live-esiintymisiä varten myös bändi, jossa vaikuttavat yhtälailla Nashville-alter egolla esiintyvät basisti Henry B. Jones ja rumpali Pete Dryland.
Luke Whitten onkin jo sitten aika paljon kokeneempi herra musiikkikuvioissa. Nimen takaa löytyvän Timo Raution menneisyydestä löytyy Oulun hienoimpia poppisyhtyeitä kuten Tiistai, Bananaskin ja erityisesti The Peppermints. Vaikka aviosiippa Mari Rautio laulelee myös Luken levyillä, jään kaipailemaan Bananaskinin aikaisia helkkarin hienoja Marin tulkintoja joista en malta olla panematta myös tähän esimerkkiä.
Ihan yhtä "amerikkalaista" ei Luken englanti ja fraseeraus ole, mutta tunnelma ja kumarruksen suunta on sama. Hieno sävellyskynä Rautiolla on yhä pysynyt tallessa. Muinaisia Peppermints-keikkoja ihaillen muistelevana tunnistan kyllä Luken biiseissä samaa juurta vaikka tyylilaji eri onkin kun aiemmissa viritelmissä. Oulun "R.E.M.-akselin" Mikko Topparin (aka Väinö Tuonela) luotsaaman The Undertakersien kanssa muodostanut yhtye oli aikoinaan ihan helkkarin hyvä live-bändi.
Tämä video on mielestäni siltä hienoimmalta ja helisevimmältä Luken levyltä, eli debyyttijulkaisulta Fall As the Backdrop vuodelta 2006.
Kun bändissä on pelkästään rummut ja basso voisi olettaa että tässä on nyt oletusarvoisesti sitä taidekoulu-hörhöjen instrumentti-runkkausta. Ja näin se voisi olla tämänkin yhtyeen kohdalla jos haluaisivat itsearvoisesti vain olla erikoisia. Kun levyn nimikin on suoraan filosofian oppikirjasta, voisi odotella pahaa. Marginaalissahan tässä toki liikutaan, mutta loppupeleissä kitaran uupuminen ei sitten niin paljon hetkautakaan kun aluksi luulisi. Tony Iommi-riffittelyn hoitaa basisti, ja varsin mallikkaasti. Ja onhan tuolla julkaisulla loppujen lopuksi muitakin instrumenttejä thereministä lähtien.
Basisti Jari-Pekka Kanniainen ja Rumpali Jani Kuorikoski ovat soolotripillä Depth Beyond One´s-progemetalliyhtyeestä, ja aikalailla samoilla laduilla nytkin kuljetaan. Pikkuisia matikkametallivaikutteita löytyy lähinnä ajoittain nyrjähtäneeltä 5/4-komppiosastolta, mutta murinat ja muut komponentit on kyllä haettu ihan perinteiseltä metalli/doom-osastolta. Kappaleiden rakenne lienee haettu progepuolelta, mutta mihin lokeroon tämän loksauttaa on aika lailla kuulijasta kiinni. Jos tuo tarkka määrittely nyt sitten tarpeellista edes on.
Ihan pelkäksi kuriositeetiksi tämä rytmiryhmäily ei jää, sillä biiseissä on aineksia. Miksi herrat sitten ovat päättäneet tämmöistä tehdä kun bändikin käytössä olisi, en tiedä. Varsinkaan kun eri kokoonpanojen musiikillinen anti on perin saman juurista. Eli musiikillisten erimielisyyksien takia ei tätä irtiottoa ole tehty. Noita doommörinä-inserttejä en oikein sisäistä, mutta jospa niillä on haluttu kuulija johdattaa oikeaan moodiin. Mene ja tiedä.
Bändin viimevuonna erittäinkin rajoitettuina painoksina julkaistut sub specie aeternitatis- julkaisun kasetit ja vinyylit eivät liene eksyneet kovinkaan moneen kotiin, mutta diginä niitä voipi latailla kotisivuilta. Melkoista asennetta osoittaa myös se, että duo on tehnyt kotikutoiset videot jokaisesta EP:n biisistä. Tsekatkaapa tuosta kellaribändit miten ne DIY-vinyylinkannet oikein syntyy.
Tämmöisellekin on paikkansa. Viikon kuuntelun jälkeen huomaan ihan odottavani biisejä iPodin rotaatiossa. Uskomatonta kyllä, sillä en todellakaan odottanut näin käyvän. No joo, pikkuisen tässä on sitä taidekoulun makua, mutta asenteella. Ja onhan tuo musiikin historia osoittanut että sieltä taidekoulustakin on muutamia aika varteenotettavia muusikoita tullut.
Marginaalin marginaalissa liikutaan. Mutta helvetti soikoon, sitä aina välillä tarvitaan.
Kirjaa lukiessani mietin miltei koko ajan, että ei tämä nyt sitten ihan niin hassun hauska ollut kun luvattiin. Melkoisen viihdyttävä sairauskertomus kuitenkin. Jokin noissa sekopään seikkailuissa vangitsee, vaikka pohjavire oli mielestäni enemmänkin surullinen. Melko rehellisen oloisesti mies sekoiluistaan kertoo, ainakin sen verran mitä muistaa. Kirjan ongelma onkin se, että kun jo yleensäkin omaelämäkerrat muistellaan kuitenkin pikkuisen itselle sopivasti, niin mites sitten tämmöinen kaveri joka oli pleksissä yli neljäkymmentä vuotta.
Olen kyllä lukenut Joel McIverin Sabbath-saagan ja Sue Crawfordin köykäisen Ozzy-elämänkerran, mutta tiesin että paljon on vielä kaivelematta ja kertomatta tästä miehestä. Ja aika paljon jää vielä tämänkin jälkeen. Tokihan tässä päällisin puolin käydään läpi ne elämän huippukohdat ja aallonpohjat, mutta melkoista kohelluskavalkaadia tässä silti vain kuljetellaan. Kaikki käydään läpi pikkuisen pojat on poikia-ironisuudella, vaikka aikanaan hommat ovat tuskin asianomaisia hirveästi naurattaneet. En kai minä muuten, mutta kun olin ihan sekaisin... Vähän kun Alibia lukisi.
Analyyttisyyteen ei Ozzylla ole intoa eikä siihen taida työkalujakaan olla. Epäilen vahvasti, että pelkkä asioiden saattaminen jokseenkin aikajärjestykseen on vaatinut toiselta kirjoittajalta Chris Ayresilta melkoisia ponnistuksia. Ilman pienintäkään väheksyntää Ozzya kohtaan, veikkaanpa että Ayresin rooli on ollut aika iso tarinan lukukuntoon saattamisessa.
Uskon kyllä kun mies sanoo, että Sharon-vaimo pelasti hänen henkensä. Ja
luultavasti myös uran. Veikkaanpa että siinä vaiheessa kun Ozzy
erotettiin Black Sabbathista ei mies enää omin voimin olisi mitään
saanut aikaiseksi. Pikkuisen ressukkahan Ozzy on, ei siitä mihinkään
pääse. Mutta loppupeleissä sympaattinen sellainen. Aika harmiton kaveri,
mutta ei varmasti ihan niitä helpoimpia pitää kaidalla tiellä.
Itselleni tutuimpia ovat nuo alkuperäiset Black Sabbath- ajan levyt ja vielä soolouran ensimmäisetkin. Mutta täytyy myöntää että vuoden 1983 Bark at the Moon-levyn jälkeen Ozzyn edesottamuksia on tullut seurattua vain lehtien ja television kautta. Edes Black Sabbathin uudelleenkasaaminen 90-luvulla ei innostanut vähän vertaa. Musiikki ei kuitenkaan tässä kirjassa ole pääosassa, eikä sen vatvomiseen hirveästi aikaa käytetä. Olipahan vain sattumalta se väline jolla pääosan esittäjä kiipesi ryysyistä rikkauksiin. Millään muulla alalla moinen ei olisi edes ollut mahdollista.
Melkoista pilleri- ja viinaralliahan tämä kirja on. Muihin dekadenssi-elänkertatarinoihin verrattuna Ozzyn ajautuminen päihteisiin ei näytä käyneen hauskanpidon kautta vaan alusta asti ainoana tavoitteena on ollut nupin totaalinen sekoittaminen. Ei niinkään rock and roll-elämän vietto. Ensimmäisen telkkarinsakin mies heitti hotellihuoneen ikkunasta vasta viiskymppisenä.
En usko tämän olevan vielä mikään lopullinen elämänkerta John Osbournesta. Vaikka mies on suurelle yleisölle luultavasti tunnetuin sekoiluistaan ja MTV-sarjan pellenroolistaan, on hän toki sen verran tärkeän kappaleen piirrellyt musiikin historiaan, että uskoisin vielä jonkun tarttuvan aiheeseen hiukan analyyttisemminkin.
Jaksaako kukaan sitten lukea totista ja tarkempaa analyysiä tästä miehestä, onkin jo sitten ihan toinen juttu....
