30.9.2010

The Smiths - The Queen Is Dead (1986)


Aina hiukan arveluttaa tarttua tällaiseen kiekkoon joka on aikanaan ollut itselle erittäinkin merkittävä juttu. Ja tietysti myös siksi että levy on popin kaanonissa. Toisaalta se on ihan mielenkiintoistakin pikkuisen analysoida että miksihän se on aikoinaan viehättänyt ja miten aika on muuttanut käsitystä. Kun levy ilmestyi, ei sitä ollut niin analyyttinen asian suhteen, sitä vain diggasi eikä mietiskellyt sen enempää. The Smiths kolahti jo kyllä aiemminkin mutta tämä levy sementoi minun suhteeni tähän bändiin. Ja se suhde on kyllä aika lailla hyvin kestänyt ajan hammasta.

Kuten aikaisemmassa kirjoituksessani totesin, oli aikanaan varsin ei-rock-uskottavaa tykätä the Smithsistä. Suurin osa yhtyeelle nillittäjistä oli tosin niitä rokkijätkiä jotka eivät koskaan olleet edes kuunnelleet yhtyettä. En oikein käsittänyt tuota kategorista tyrmäystä, kun itsellä saattoi aivan hyvin soida peräkkäin Judas Priest, AC-DC ja the Smiths. En kyllä nähnyt hirveästi eroa. Musiikkia mikä musiikkia. Ja niin on vieläkin, minkä kyllä varmasti huomaa blogissakin käsitellyistä artisteista. Yhteistä linjaa ei taida pahemmin löytyä.

Kun levy vuonna 1986 ilmestyi, Suomen albumilistoja hallitsivat Jean-Pierre Kusela Nauravine kulkureineen, Dingo, Europe, Samantha Fox ja vaikkapa Sade. Tukkametallikin villitsi ja yhden hitin ihmeitä syntyi solkenaan. Rock oli siirtynyt stadioneille ja punk-kapina oli kuollut ja kuopattu. Kornius oli valttia ja Ritari Ässä kova sana. Kaippa tämä levy tuon sekalaisen joukon seassa vaikutti aidolta, oikealta ja rehelliseltä. Ja kun tuo helisevä kitara ja hienot melodiat ovat aina kiehtoneet, niin kyllähän tämä kolahti aikalailla kybällä.
Vaikka herrat Marr ja Morrissey eivät asiaa allekirjoitakaan, kyllähän tämä levy oli bändin parasta tuotantoa. Tämän levyn myötä alkoivat viimeistään puheet Morriseyn kohottamisesta messiaaksi ja yhtyeen lukemisesta maailman kaikkien aikojen tärkeimpien yhtyeiden joukkoon. Tosin varsinkin Englannin musiikkilehdistöllä oli noihin aikoihin joka viikko uusi maailman tärkein bändi, ja suurimmasta osasta noista ei ole kuulunut jälkeenpäin pihaustakaan. Mutta the Smiths varmasti jollekin sijalle tuolla listalla nousi. Tosin taisi nousta monen kohdalla kaikkien aikojen inhokkilistalla yhtä korkealle.

Ja tottahan tässä tietty ristiriita todellakin toisinaan on Marrin hienojen melodioiden ja Morrisseyn joskus tuskaisenkin itsesäälivivahteisen tarinan välillä. Kyllähän esimerkiksi kappaleessa "There Is a Light That Never Goes Out" Morriseyn morbidi rakkaustarina saa jo hiukan, no jos ei naurettavia, niin ainakin pientä hilpeyttä herättäviä piirteitä. Mutta tietystihän Morrissey on myös päässyt hienosti teinimäisen ylidramaattisesti ajattelevan ihastuneen pojan nahkoihin. Jees " to die by your side, is such a heavenly way to die". Ja saman aikaan Morrisseyn kitara helisee iloisesti taustalla ja viulut soivat kauniisti upean melodian ympärillä.

"There Is a Light That Never Goes Out"


Engineer-nimikkeellä levyllä kreditoitu Stephen Street kuvaa levyn äänityssessioita talvella 1985/86 hienoksi kokemukseksi, mutta ongelmiakin riitti. Street käytännössä toimi miltei osatuottajana Morrissey/Marr- kaksikon kanssa, mutta oli tyytyväinen rooliinsa. Ongemia aiheutti lähinnä levy-yhtiö Rough Traden sekoilut.

"The Boy With The Thorn In His Side" oli levyn varhaisin julkaistu biisi joka ilmestyi sinkkuna jo vuoden 1985 puolella. Se ei valloittanut listoja niinkuin toiveissa oli. Biisin mahduttaminen tälle albumille tuntuu hiukan erikoiselta, jollei tiedä että levyn oli määrä ilmestyä jo paljon aiemmin. Rickenbackerin käyttöön ottanut Marr kuvaa optimistisen melodian saaneen vaikutteita niin Afrikasta kun Nile Rodgersin funkrytmeistäkin. Morrissey kuvaa rooliaan median ja yleisön odotuksien ja toisinaan jopa vihamielisen kyynisyyden paineissa. Voiko laulajapoika tehdä mitään oikein. Pientä marttyyriutta siis havaittavissa, mutta kaunis biisi. Muutama aika aiemmin lauluntekijäkaksikko oli vakaasti julistanut että the Smiths ei ikinä tule tekemään yhtään videota. Mutta tekivätpähän vain, ja tuossa se on. Tylsä ja mitäänsanomaton video oli kyllä pienoinen yllätys ja pettymys aikoinaan.

"The Boy With The Thorn In His Side"


Ennen levyä ilmestyi vielä sinkkuna "Bigmouth Strikes Again" on samalla agendalla, tosin hieman sarkastisemmin, leikkivä kappale jossa Morrisseyn tekstit taaskin epäilevät tullaanko häntä ymmärtämään ja tulkitsemaan ikinä oikein. Ja tämäkin kappale sai taas arvosteluja tekopyhyydestä ja marttyyri-kompleksin esiintuomisesta. Ann Coatesin helium-äänellä laulamat taustalaulut herättivät hiukan ihmetystä. Coates on itseasiassa Morrissey itse oktaavia ylemmäs harmonazerin läpi laulettuna. Marr halusi kappaleesta Smithsin oman "Jumping Jack Flash"in joka jyräisi eteenpäin hieman suoraviivaisemmin, niinkuin se tietenkin tekeekin. Tämän sinkun julkaiseminen oli yksi syy levyn viivästymiseen johtaneeseen kiistan yhtyeen ja levy-yhtiön välille. Levy-yhtiö olisi ehdottomasti halunnut julkaista singlenä kappaleen "There Is A Light That Never Goes Out".

"Bigmouth Strikes Again"


Osa tämän levyn biiseistä sai alkunsa jo Meat Is Murderin äänitysten aikoihin. "Never Had No One Ever" on yksi näistä. Kappalehan on aikalailla itsensä selittävä. Morrissey purkaa omaa irrallisuuden ja yksinäisyyden tunnettaan. Myös yhtyeen hiukan sekava tilanne levy-yhtiön ja managerittomana toimimisen kanssa kuulemma aiheuttivat pientä frustaatiota joka kuulunee kappaleen sanoituksissa. Alunperin jazzahtavaksi aiottu biisi riisuttiin loppujen lopuksi alkuperäisten äänitysten trumpettiosista tähän hyvinkin riisuttuun ja melankoliseen muotoon.

"Never Had No One Ever"


Levyjen kansista alkaen on nähtävissä Morrisseyn tunnettu kiinnostus vanhempiin elokuviin ja musiikkiin. Levyn aloittava nimikappale "The Queen Is Dead" alkaa vuoden 1962 elokuvassa "The L-Shaped Room" soivalla kappaleella "Take Me Back To Dear Old Blighty". Biisin soundimaailmaksi Marr oli jo aikaisessa vaiheessa kaavaillut MC5-henkistä joka kuuluu lähinnä Joycen rummuissa. Velvet Undegroundilta on lainailtu vähän coolia asennetta ja rouhivaa feedbackkitarointia. Morrissey hyökkää monarkiaa vastaa hiukan eri aseilla kuin Sex Pistols yhdeksän vuotta aiemmin. Alun rahvaanomainen laululaina kuvannee ristiriitaa tavallisen kansan ja parasiittiseksi kasvaneen Windsorin palatsin asukkaiden välillä jotka elävät omissa norsunluutorneissaan. Hiukan absurdiksikin yltävä sanoitus on suhteellisen tiukka hyökkäys kuninkaallisia vastaan jotka Morrissey kokee turhiksi ja degeneroituneiksi.

"The Queen Is Dead"


Kappaleessa "Cemetry Gates" Morrisey hyökkää huumorin avulla arvostelijoita kohtaan jotka olivat arvostelleet tätä lempikirjailijoidensa lainaamisesta lyriikoissaan. Morrissey myöntää tämän auliisti. Kappaleen nimen väärinkirjoitustakin alettiin jo tulkita, mutta se lienee kyllä ihan tahaton virhe. "Some Girls Are Bigger Than Others" on taas yksi elokuvistakin inspiraatiota saanut Morrissey-sanoitus. Morrissey on hämmentynyt naisista ja naiseudesta, mutta pukee tämän hiukan humoristisesti ja omanlaisesti. Marrin melodia on yksi hänen hienoimmistaan. Alun feidaus on Streetin oikkuja. Hän halusi musiikin kuulostavan siltä kuin se tulisi isosta hallista jonka ovi aukenee, sulkeutuu ja aukenee jälleen.

"Some Girls Are Bigger Than Others"


"Vicar In a Tutu" on jamisessioissa syntynyt inspiraatiobiisi ja siltä se hiukan kuulostaakin, levyn filleri. Tosin ihan laadukas sellainen. Morrissey kaivaa itsestään jopa hiukan marxilaista tematiikkaa kappaleessa "Frankly, Mr Shankly". Tyytymättömän työntekijän pomolleen kirjoittama irtisanomisilmoitus kuvasi oivasti tuon ajan englantilaista ilmapiiriä. Tosin kappaleen piikki lienee kuitenkin tarkoitettu hieman henkilökohtaisemmin Morrisseyn omalle pomolle Geoff Travisille.

"Frankly, Mr Shankly"


Levy oli valmis jo vuoden 1985 lopulla, mutta laki-ja muutkin ongelmat levy-yhtö Rough Traden kanssa lykkäsivät levyn ilmestymistä seitsemällä kuukaudella. Tämän levyn jälkeenhän bändi sitten tietysti myi itsensä ja siirtyi isolle ja pahalle EMI-yhtiölle. Yksi englantilaisen pophistorian hienoimmista levyistä tämä eittämättä on.

01 - The Queen Is Dead
02 - Frankly, Mr. Shanly
03 - I Know It's Over
04 - Never Had No One Ever
05 - Cemetery Gates
06 - Bigmouth Strikes Again
07 - The Boy With The Thorn In His Side
08 - Vicar In A Tutu
09 - There Is A Light That Never Goes Out
10 - Some Girls Are Bigger Than Others

23.9.2010

Itsensä myyminen


Tuo on lause jonka kuulee ihan liian usein musiikkipohdinnoissa. Kun tuossa juurikin luin SlowShown pohdintaa siitä, onko Coldplayn diggailulla enää yleistä hyväksyntää, niin ihmettelin hiukan että keltä? Ymmärrän kyllä ihan täysin SlowShown pohdinnan perusteet ja lähtökohdan, itsekin tein samanlaisia pohdintoja esimerkiksi silloin kun yhdestä lemppariyhtyeestäni R.E.M.istä tuli stadiontason bändi ja kaikkien yhteistä omaisuutta.

Eihän se tee musiikista huonoa että "liian" moni ihminen siitä pitää. Ei se kyllä tee siitä oletusarvoisesti hyvääkään tietysti. On monen monta bändiä joiden musiikkiin olen tutustunut vasta sen hittilevyn myötä jonka jälkeen muukin levytyshistoria on tullut kartoitettua. Joskus ne vanhemmat ei-niin-hyvin myyneet ovat osoittautuneet paremmiksi, mutta yhtä usein on tullut selväksi myös että miksi ne eivät ole myyneet.

On ihan varmasti tsiljoonia hyviä bändejä joiden musiikkia en tunne alkuunkaan. Esimerkiksi 1000 Sparks niitä esittelee viikottain.  Ja hyvä että esittelee, sillä iso osahan noista on sellaisia joihin tämmöinen tavallinen musiikinkuluttaja ei törmäisi ensinkään. Noista tuntemattomammista bändeistähän löytyy ihan täysiä helmiä vaikka eivät listoilla keikukaan. Mutta ajatusmallia että näistäkin yhtyeistä tulisi automaattisesti epäkiinnostavampia vain sen takia että joku niiden tulevista levyistä myisikin rutosti, en ymmärrä.

Tokihan joskus voi käydä niinkin että bändi otsikon mukaan myy itsensä talouden alttarille, mutta onhan yhtä usein myös niin että ne vain tekevät sen verran helkkarin hyvän levyn että sitä ostaa miljoona ihmistä. Kun joskus lueskelee, erityisesti englantilaisia musiikkilehtiä, naurattaa hiukan kun niiiiiin mahdottoman rockuskottavat indie/alternative-bändit kehuvat tekevänsä musiikkia vain itselleen eikä niitä kiinnosta tykkääkö siitä joku vai ei. Sitä ollaan niin lou reediä että. Mitä ihmettä sitä musiikkia sitten levyttää?

Ei kai kaikki voi olla Neil Youngeja ja hevon kukut veisata siitä mitä odotetaan. Siihen on varaa vain niillä joilla on siihen varaa. Jos isolle levy-yhtiölle levyttäminen on jotenkin epäuskottavampaa kuin independentille, niin enpä tiedä oikein mihin tuo perustuu. Tietysti on toisinaan hienoa diggailla bändiä josta vain harva tietää. Ja hienoa on digata bändiä joka on myynyt vain vähän levyjä. Mutta ei se saa olla itseisarvo. Tuskin esimerkiksi MC5 oli aikoinaan kovinkaan kiitollinen kulttisuosiostaan, kyllä se olisi mieluummin ottanut rahat, eikä siinä ole mitään väärää. Ei se välttämättä tarkoita taiteellista kompromissia jos tekee levyn josta enemmän kuin kymmenen ihmistä on kinnostunut.

No hitto, tässähän tuli aivan kiihdyttyä. Eli SlowShow kyllä osui asian ytimeen pohdinnoissaan. Yritän vain hiukan monisanaisesti ilmeisesti kertoa oman mielipiteeni siitä että suurempi suosio, tunnettuus tai levymyynti ei automaattisesti tee bändistä epäcoolia. Moni voi olla tietysti ihan eri mieltä, ja sekin on ihan cool.

19.9.2010

Nostalgiatripillä


Pikku nostalgiatrippi on  paikallaan aina silloin tällöin.

Pihtiputaan poikien tuotoksia kuunneltiin jossain vaiheessa kovastikin ja muistelen kuinka yritimme kasetilta kuunnella että mitä helkkaria siinä välissä (ilmeisesti Rudi) huutelee. Mutta ihan selkeästihän siinä tietenkin huudetaan että "I´m so bored". Pojat pikkuisen suhteellistavat Lontoon punkkareiden valitusta. Jos ei siellä ole muka mitään tekemistä niin mitä ihmettä punkkarilla on Pihtiputaalla sitten? Ja vastaushan oli: ei mitään. Tämä on muuten se parempi sinkku-versio.

Ratsia - Lontoon Skidit (1979)


Elokuva "Täältä tullaan elämä" oli kova tapaus vuonna 1980. En edes muista miten sen sain nähdä kun en ollut vielä kuuttatoista. Elokuvassa on mahdottoman hienoa musiikkia Pelle Miljoonalta ja Maukka Perusjätkältä. Aah, muistoja muistoja.Tämä biisi ilmestyi levyllä vuonna 1979, mutta tämä versio on livenä Kill Citystä vuodelta 1978.

Maukka Perusjätkä - Herneenpalot (1978)


Tämä biisi ei ole elokuvassa, mutta samalta vuodelta kuitenkin. Ja näytetään ihan kuvan kanssa jotta voitte vaikka spotata lavalta myös nuoren nousevan kitaratähden.

Pelle Miljoona Oy -  Olen kaunis (1980)


Tämä nyt ei ihan punkkia ole, mutta kaippa nyt sitten uutta aaltoa kuitenkin samalta vuodelta. Biisin säveltäjä Jesus Caesar siinä kauniisti kitaroi. Myöhemminhän mies tuli paremmin tunnetuksi aliaksella Joel Hallikainen. Laulaja Jarmo Hauhtonen ei kyllä kuulosta kovin kovalta punkkarilta vaikka tuo status miehelle ilmeisesti rakkauselämän ongelmia onkin aiheuttanut.

Korroosio - Hei hei hei (1980)


Ja eihän tuota vuosikymmenen vaihdetta voi muistella ilman tätä bändiä. Kyllä nämä pojat pesivät Eppu Normaalin tuolloin mennen tullen, vaikkei Eputkaan missään nimessä huono ollut. Tuolloin.

Hassisen Kone - Reippaina käymme rekkain alle (1980)


Tämä seuraava nyt ei millään muotoa kuulunut ihan niihin suosikkeihin, mutta muistijäljen se on jättänyt silti. Onhan tämä kyllä niin hellyttävän anarkistista; suomalaisen hardcoren ensiaskeleita.

Kaaos - Kytät on natsisikoja (1981)


Vuoden 1980 Kuusrock oli ensimmäinen johon pääsin. Paikalla olivat ajankuvaan sopivasti niin Pelle Miljoona, Hassisen Kone kuin Eppu Normaalikin ja pääesiintyjänä Iron Maiden. Sunnuntain puolella sain M.A. Nummisen ja Juicen välissä ensikosketuksen yhteen tulevaan suursuosikkiin, mutta silloin en tajunnut asiasta yhtään mitään. Enkä kyllä ollut ainoa. Ruoskan kanssa viuhtonut omituisesti vääntelehtivä nuori mies ei juuri yleisöä kosiskellut ja biisitkin olivat osittain perin kummallisia.

Kauko Röyhkä & Narttu - Mikki Hiiren myöhemmät vaiheet (1982)


Lopuksi vielä hiukan huonolaatuista ajankuvaa juurikin tuolta vuoden 1980 Kuusrockista. Nuoremmille tiedoksi että Kuusrock oli Oulussa järjestettävä rockfestivaali vuosina 1973-1991, siis kauan ennen nykyistä Qstockia. Kuuskassa on meikäläinenkin nähnyt ensi kertaa monia hienoja ulkomaaneläviä kuten nyt juurikin tuon Iron Maidenin, jokin aika sitten blogissakin käsitellyn Omar & the Howlersin ja merkittävimpänä Stevie Ray Vaughanin vuonna 1988.

14.9.2010

Nyt soi: Rufus Wainwright - Beautiful Child


Lahjakkuutta tällä miehellä piisaa vaikka muille jakaa. Sitten onkin vain kiinni siitä pitääkö tämänkaltaisesta oopperamaisesta musikaalivaikutteisesta popista vai ei. Miehen biisit ovat välillä niin täynnä hienoja melodioita, tasoja, harmonioita, sävelkulkuja ja täyteläistä tulkintaa hienolla ja lämpimällä lauluäänellä, että toisinaan tuntuu kuin olisi syönyt kerralla liikaa suklaakakkua tai kolme levyä Fazerin sinistä. Ei imelää, mutta hyvääkään ei kannata ahmia liikaa kerralla. Se eka pala maistuu aina parhaalta.

Itse pidän selkeästi eniten noista kahdesta 2000-luvun ensimmäisestä levystä eli Poses- ja tästä Want One-albumista. Olihan se ensimmäinenkin levy tietysti intiimiydessään hieno, mutta melodiat vain parantuivat näille levyille. Aluksi tuo Poses-albumin bonusbiisi, eli Beatles-cover "Across the Universe" tuntui pikkuisen hudilta mutta se on kuitenkin saanut jatkokuunteluilla enemmän ja enemmän tolkkua. Ja onhan Rufuksen melodioissa jotain yhtäläisyyksiä Lennonin hienoihin biiseihin muutenkin. Ja laulaahan mies kuin enkeli, ei siitä mihinkään pääse.

Myöhemmät levyt eivät musikaalivaikutteiden lisääntyessä ihan niin vakuuttaneet ja Judy Garland-albumi meni ihan ohi. Tai sitten yli hilseen. Uusimpaan en ole tohtinut vielä edes tarttua. Hieman miehen viimeaikainen oopperainnostus vierastuttaa ja se tosiasia että levyllä on sävellettynä kolme Shakespearen sonettia. Mutta levy on kuulemma riisutumpi ja vähemmän orkestraatiota sisältävä kuin aikaisemmat joten voihan se maistua ihan hyvällekin. Rohkea rokan syö.

11.9.2010

Keikkaennakko - Sugar Ray Norcia & Otis Grand


Tämä parivaljakko esiintyy oululaisen bluesmusiikin yhdistys Ou´Bluesin järjestämissä iltamissa Nite Time Jumpersien kera. Äkkiseltään nuo nimet eivät varmaankaan monelle sano yhtään mitään, mutta miehet ovat kerinneet olla mukana jo monessa. Bluesmiehet ovat lyhyellä yhteiskiertueella Suomessa ja bluesyhdistyksen ansiosta myös siis Oulussa.

Sugar Ray Norcia on amerikkalainen huuliharpisti joka on tehnyt jo pitkän uran. Uransa alkuvaiheissa hän toimi yhdessä bändinsä Bluetonesin kanssa taustayhtyeenä mm. sellaisille suuruuksille kuin Big Mama Thorthon, Big Joe Turner ja Roosevelt Sykes. Bändi on myös julkaissut seitsemän studioalbumia vuodesta 1980 lähtien. Vuonna 1991 Sugar Ray liittyi blueskorkeakoulu Roomful of Bluesin riveihin jossa hän viihtyi seitsemän vuoden ja kolmen levyn verran. Noiden levyjen lisäksi Sugar Ray on vieraillut huuliharppunsa kanssa useiden artistien levyillä ja hänen sävellyksiään ovat esittäneet lukuisat bluesartistit mukaanlukien Otis Grand, joka vuoden 1998 levyllään Union Grand versioi kappaletta "There Was A Time". Tämä hiukan kirjanpitäjältä vaikuttava mies on erittäin arvostettu bluespiireissä sekä laulajana, huuliharpistina että lauluntekijänäkin.


Otis Grand  voi bluesia tuntevalle kuuntelijalle olla se tutumpi nimi. Tämä Englantiin kotiutunut mutta libanonilaissyntyinen, Yhdysvalloissa ja Ranskassakin asunut maestro on valittu Englannissa seitsemään  kertaan vuoden parhaaksi blueskitaristiksi ja muitakin kunnianosoituksia miehelle on kertynyt roppakaupalla: Best Blues Album, Best Band, W.C. Handy Award etc. Heti ensimmäisen albuminsa jälkeen mies pääsi lämmittelemään mm. sellaisia suuruuksia kuin Stevie Ray Vaughan, John Lee Hooker, Albert Collins ja B.B.King jonka Otis kokee suurimmaksi vaikuttajakseen. Oman bändin ja konsertoinnin ohella mies ehti toimia pari vuotta Ike Turnerin Rhytmh Kingsien bändiliiderinä ja kitaristina. Otis on tehnyt yhteistyötä Sugar Rayn kanssa ennenkin, muunmuassa vuoden 1994 albumillaan Nothing Else Matters, jolla Norcian lisäksi vierailee myös Kim Wilson ja Blues Brother Curtis Salgado. Mukavia SRV-kaikuja tuossa biisissä muuten..


Sen verran helkkarin kovista ja mielenkiintoisista herroista on kysymys, harvinaisuuksista näillä leveysasteilla, että tuonne kannattaa jokaisen bluesfanin raahautua hiukan kauempaakin. Miehet siis keikalla Oulussa Uudella Seurahuoneella 17.9. Ja muuten Turussa 15.9, Helsingissä 16.9 ja Rovaniemellä 18.9.

8.9.2010

Pat Gilbert - The Clash, Lontoo liekeissä (2005)


Tuossa jokin aika takaperin postasin listaa hyvistä lukemistani musiikkiaiheisista kirjoista. Jo silloin kaverini ihmetteli miksei tämä kirja mahtunut listoille, ja samaa pohdin itsekin jälkeenpäin. Kunnes tajusin että enhän minä ole edes lukenut koko kirjaa vaikka se hyllyssä onkin. No nyt on tuokin virhe korjattu.

Musiikillisesti Clash oli minulle pitkään pelkän hittituntemuksen tasolla. London Calling ja Combat Rock toki hyllystä löytyivät jo varhain, mutta ihan samaan hurmioon en niistä aikoinaan joutunut kuin niin moni muu. Hyviä levyjähän nuo molemmat ovat, ja nyt hiukan myöhemmin jopa tuntuvat erinomaisilta, mutta bändin sanoma ei levyjen julkaisuajankohtana minua ikinä liiemmin puhutellut. Turvallisessa lähiössä asustelleena nuorena poikana minulla ei ilmeisesti ollut juurikaan kiinnekohtia yhtyeen sanomaan ja asenteeseen. Joskaan en ollut siihen mitenkään erityisesti myöskään perehtynyt. Pat Gilbertin kirja auttaa tuossa askareessa ansiokkaasti.

The Clashan tunnetaan poliittisesti valveutuneena yhtyeenä, jonka sanoituksilla on keskimääräistä enemmän painoa, varsinkin jos ihan normirockiin verrataan. Rasismin vastaisuus ja yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden esille tuominen lienevät olleen niitä läpi yhtyeen historian kulkeneita yhtenäisimpiä teemoja. Eräänlainen tinkimättömyys ja valtarakenteiden ja rahan vallan vastustaminen näkyvät sanoitusten lisäksi myös bändin valinnoissa mm. levyjen julkaisun suhteen. Kirja valottaa tätä puolta erinomaisesti.

Kuten bändihistoriikkien kohdalla yleensäkin, myös tämän kirjan kirjoittaja Pat Gilbert on kohteensa ihailija. Hän myös tunnustaa tämän suoraan ensisivuilla kertomalla The Clashin olleen hänelle jopa pakkomielle. Miehen pakkomielle oli kuitenkin varsin tervettä laatua. Se ilmeni lähinnä voimakkaana haluna selvittää tarkemmin yhtyeen dynamiikkaa ja Joe Strummerin, Mick Jonesin, Paul Simononin ja Topper Headonin erityistä keskinäistä suhdetta. Hän halusi vastauksia kysymykseen miksi. Hän halusi ymmärtää syvemmin ihailemansa yhtyeen ratkaisut ja niihin liittyneet tapahtumat.

Ihailijan pakkomielle ei aina tietysti ole yksinomaan hyvä lähtökohta kirjalle, mutta Gilbert onnistuu kyllä yllättävän hyvin välttämään liian ihailevan sävyn. Päinvastoin hän joissain kohdin ikäänkuin epäilee itsekin omaa objektiivisuuttaan ja tulkitsee asioita jopa nihilistisesti. Toisinaan Gilbert kyllä sortuu samaan kuin niin monet muutkin lajinsa kirjoittajat. Hän ylianalysoi ja tekee tulkintoja varsin hatarin perustein. Ihan kuin kaikella käytöksellä tai toiminnalla olisi tietty järkevä ja tärkeä motiivi vain sen takia että kohdehenkilö sattuu olemaan kuuluisa ja ihailtu rocktähti. Se mikä lukijasta kuulostaa, ainakin rivienvälistä, täysin sattumanvaraiselta sekoilulta saa kirjailijalta analysoidut perusteet. Pääosin Gilbert kyllä onnistuu erittäin hyvin ja välillä hän myös asettaa kyseenalaiseksi yhtyeen jäsenten itsensä esittämät motiivit. Ne kun tuntuvat myös toisinaan jälkikäteen keksityiltä.

Musiikkijournalisti Gilbert pestautui vuonna 1998 MOJO-lehden palvelukseen ja sai yhtäkkiä huomata että hänellä oli pääsy yhtyeen jäsenten puheille. Miestä vaivanneet asiat alkoivat pikku hiljaa selvetä kuusi vuotta jatkuneiden haastattelujen aikana. Olen aina arvostanut kirjoittajia jotka todella uppoutuvat aiheeseensa ja kaivavat esille lähteitä mahdollisimman tiheällä kammalla, eivätkä luota vakiintuneisiin (ja toisinaan virheellisiin) käsityksiin asioiden tolasta. Gilbert ei ole tyytynyt pelkkiin mittaviin lähdeaineistoihin vaan hän on haastatellut lähes kaikkia yhtyeen historian kannalta tärkeitä henkilöitä. Myös niitä joita aikaisemmat Clash-yhtyeestä kirjoittaneet eivät ole tavoittaneet tai onnistuneet saamaan avautumaan. Gilbert kirjoittaakin että syystä tai toisesta yhtyeen lähipiiri pysyi pitkään hiljaa ja piti sisäpiirin tietonsa omanaan. Kun Gilbert päätti että aikoo kirjoittaa aiheesta kirjan, kiitettävän monet sisäpiiriläisetkin päättivät vihdoin avautua. Joe Strummerin kuolema vuonna vuonna 2002 näyttää myös olleen yksi syy siihen että Gilbert onnistui saamaan haastatteluja ihmisiltä jotka siihen asti olivat pysyneet hiljaa.

Yhtyeen historia tulee käytyä läpi erinomaisen tarkasti. Varsin selkeästi, ja varmaan aiheellisestikin, kirja keskittyy Joe Strummerin ja Mick Jonesin henkilöihin ja heidän väliseensä suhteeseen. Paul Simonon ja Topper Headon, vaikka jatkuvasti kirjassa seuraavatkin mukana, jäävät hiukan taka-alalle. Kuvaavasti kirjan kannessa ei ole edes rumpalin kuvaa, vaikka kirjassa kyllä selkeästi annetaan kaikki arvo Headonin merkittävyydelle bändin soinnin synnyttämisessä ja musiikillisena kivijalkana. Itse bändin johtajasta ei liene epäselvää, kirjan mukaan Mick Jones oli selkeä pomo. Vaikka Joe Strummer yhtyeen kiiluvasilmäisenä keulakuvana lienee monille se yhtyeen tunnetuin hahmo, kirja kyllä antaa kaikille kredittiä legendan synnyttämisessä. Vaikka Simonon ei ehkä muusikkona ollutkaan ihan ykköstasoa, bändin tasapainon kannalta hän oli tärkeä osanen.

Yhtyeen jäsenten haastattelut ovat toki mielenkiintoisia lähteitä, mutta kaikkein eniten kirjailija tuntuu saaneen irti yhtyeen välittömässä piirissä hääränneiltä ihmisiltä. Bändin roudari/avustaja/ystävät Johnny Green, Micky Foote, Robin Banks tai Kosmo Vinyl eivät olleet aiemmin puhuneet kokemuksistaan. Monista kertojista johtuen jotkut tapahtumat näyttävät hyvinkin erilaisilta näkökulmasta riippuen. Tietty ristiriitaisuus vaikuttaa muutenkin kulkeneen bändin mukana koko toiminnan ajan. Työväenluokkaisuus näyttää ainakin Strummerin kohdalla ollen hiukan päälleliimattua, ja arka kohta miehelle itselleenkin. Väkivallan vastustaminen oli yksi yhtyeen teemoista, mutta silti sillä leikiteltiin jatkuvasti.

Kirja on hieno kuvaus siitä miten yksi legenda syntyi ja kuoli, ja antaa myös paljon niitä Gilbertin kaipaamia vastauksia kysymykseen miksi. Ihan kaikkea ei kirjassakaan saada selville, mutta sehän on näin myyttisen yhtyeen kohdalla vain hyvä. Myös bändi itse, lähinnä managerinsa Bernie Rhodesin innoittamana, piti alusta lähtien yllä tiettyä salamyhkäisyyden verhoa ja antoi ristiriitaisia kommentteja toimistaan. Tietty mystisyys ja kaaos kuuluivat heidän mielestään olennaisesti punk-ideologiaan, joka aikojen saatossa kyllä hiukan liukeni tämän bändin kohdalla.

6.9.2010

Keikkaennakko - Them Bird Things


En ollut ensikuulemalla ehkä ihan yhtä varauksettoman ihastunut yhtyeen ensimmäiseen pitkäsoittoon kuin suomalaiset musiikkilehdet lähes kautta linjan olivat. Debyyttilevy Fly,Them Bird Things,Fly on kuitenkin vaivihkaa alkanut ilmestyä soittimeen yhä useammin ja useammin. Jokin mukava pakoton fiilis näissä lauluissa on.

Aitojen 60-luvun amerikkalaisten autotallimiesten, Mike & Ravensin Steve Blodgettin ja Mike Brassardin kirjoittamissa kappaleissa kyllä kuulee ihan autenttisia kaikuja 60-luvun kitara- ja psykedeliarockista. Hienoa americanaa suomalaisittain jalostettuna. Osa kappaleista on todellakin kirjoitettu jo laulunkirjoittajamiesten autotalliaikoihin, jopa ennen britti-invaasiota, ja osa on ihan tuoretta tavaraa. Eroa ei ihmeemmin huomaa vaan levy on tasapainoinen.



Kuten olen jo moneenkin kertaan sanonut, nämä kauniisti laulavat naiset viehättävät musiikkikorvaani aivan erityisesti. Salla Dayn laulu kuulostaa siltä että hän kyllä on erittäinkin sinut materiaalin kanssa. Vertailuja Marianne Faithfulliin ja Joni Mitchelliin voi pitää hiukan, ei ehkä kaukaa haettuna, mutta turhina. Dayn laulu on aika omanlaistaan. Pikkuisella nasaalilla kauniisti pudottelevan laulajan ääni on kyllä hiukan sellainen joka varmasti jakaa kuuntelijoita. Niihin jotka ei tykkää ja meihin jotka tykkää.

Bändi kuulostaa ihan yhtä hyvältä kuin kokeneiden muusikkojen taustat tuntien odottaisikin. Sessiomiesten virkamiesmäisyyttä ei ole havaittavissa, vaan yhtye kuulostaa erittäin maukkaalta. Vikkulan ja Blodgettin kitarat soivat hienosti, ja välillä jopa  rickenbackermaisesti (onkohan tuo oikea sana) helisten. Uutta levyä en ole vielä tuota "Undeground"-sinkkua lukuunottamatta kuullut, mutta keikalla noihinkin biiseihin varmasti tutustuu. Ja jotenkin tuntuu, että bändin tunnelmaan pääsee ihan eri lailla sisälle livenä. No se pitää testata.

Them Birds Things keikalla Oulussa torstaina 9.9.2010 Club 45 Specialissa.

4.9.2010

Edie Brickell & the New Bohemians - Little Miss S.


Koko ikänsä mielenterveysongelmista kärsinyt Edie Sedgwick oli 60-luvun elämäntavan muoti-ikoni joka tuli tunnetuksi erityisesti Andy Warholin muusana ja "supertähtenä" Baby Jane Holzerin jälkeen. Filmitähti hän oli tietysti lähinnä vain Factoryn omassa kuplassa, sillä aika harva noita elokuvia lienee loppujen lopuksi nähnyt. Tämä 27-vuotiaana (kuinka ollakaan) barbituraattien yliannostukseen vuonna 1971 kuollut rikas tyttörukka on silti jäänyt jonkinlaiseksi kulttihahmoksi. Patti Smith kirjoitti naisesta runon:
"I don't know how she did it. Fire She was shaking all over. It took
her hours to put her make up on. But she did it. Even the false
eyelashes. She ordered gin with triple limes. Then a limosine.
Everyone knew she was the real heroine of 'Blonde on Blonde."
Tuossa tietysti viitataan siihen että Little Miss S. oli Bob Dylanin laulujen muusa tuolla albumilla erityisesti lauluissa "Leopard-Skin Pill-Box Hat" ja "Just Like A Woman". Ainakin siis yhden tulkinnan mukaan.

Sedgwickin etunimikaima Edie Brickell on alunperin Teksasin tyttöjä jonka varsinkin livetilanteissa kuulee kyllä ajoittain vahvasta aksentista. Dallasissa hän lyöttäytyi vierailevaksi laulajaksi paikallisen folkyhtye the New Bohemiansin kanssa aluksi yhdelle keikalle vuonna 1985, mutta liittymisestä tuli pian vakituinen. Bändi oli paikallinen suosikki joka soitteli vakikeikkoja useissa keskisuurissakin esiintymispaikoissa ja lämmitteli mm. Bo Diddleya.

Vuonna 1988 bändi julkaisi esikoisalbuminsa nimeltään Shooting Rubberbands at the Stars joka oli sekä kriitikoiden että suuren yleisön mieleen. Ja minun. Yhtyeen nimenä oli nyt Geffenin vaatimuksesta Edie Brickell & the New Bohemians. Muutos josta taustalla viihtyvä Edie ei ollenkaan tykännyt. Albumi möi tuplaplatinaa ja siltä irroitettu single "What I Am" kipusi Billboardin listalla parhaimmillaan sijalle 7.

Kappale "Little Miss S." on selkeästi kohteestaan kertova biisi. Monitulkintaisuudelle ei jää Dylanin laulujen tapaan juurikaan mahdollisuuksia. Kappale on levyn muiden kappaleiden tapaan helpohkoa ja mukavaa folkvaikutteista rockpoppia jossa Brickellin laulu on etualalla. Ja ihan ansiosta sillä neiti laulaa todella komeasti ja kauniilla äänellä. Laulussa Sedgwick kuvataan lähinnä uhrina; asia josta voidaan tietysti olla montaa mieltä.
"Shooting up junk in the bathroom
Makin it with punks on the floor
Livin the scene of her limmisine
Little Miss S. in a mini dress
Living it up to die
In a blink of the public eye

The village idiots in her bed
Never cared that her eyes were red
Never cared that her eyes were dead
In the hours that her face was alive
It was the thing just to be by her side"
Yhtyeen seuraava levy Ghost of a Dog oli aikamoinen pettymys ja yhtye "jäi tauolle" määrittelemättömäksi ajaksi. Edie Brickell jatkoi soolona esiintymistä kunnes tapasi tulevan miehensä, hiukan kuuluisamman singer-songwriterin eli Paul Simonin. Sooloalbumeitakaan rouva ei ole ihan solkenaan julkaissut, ainoastaan kaksi: vuonna 1994 Picture Perfect Morning ja vuonna 2003 albumin Volcano jotka jäivät melko vähälle huomiolle. Yhtyeen comeback-levytys ei myöskään elvyttänyt yhtyeen suosiota, joka kuulemma sopii Edie Brickellille oikein hyvin. Matalaa profiilia mielellään pitävä laulaja lauleskelee nykyään poikapuolensa Harper Simonin kanssa bändissä The Heavy Circles.

1.9.2010

Yhden hitin ihmeet osa 4


Tarinan mukaan yhtyeen löysi Pete Townshend. Yliopistossa filosofiaa ja lakiakin jossain vaiheessa opiskellut Arthur Brown oli yhtyekavereidensa Vincent Cranen ja Drachian Theakerin kanssa esiintymässä Lontoossa undeground-pubi UFOssa kun Townshend ihastui miesten sekopäiseen ja näyttävään lavaesiintymiseen. Yhtyeen musiikkirepertuaari kattoi tuolloin kaikkea Sinatrasta ja jazzista folkkiin ja klassiseen, kaikki hyvinkin omaperäisesti sotkettuna.

Townshend suostutteli managerinsa, Track Recordsin omistaja Kit Lambertin, tuottamaan bändiä jonka nimeksi oli vakiintunut kuvaava Crazy World of Arthur Brown. Basistiksi otettiin mukaan vielä Nick Greenwood joka tuolloin vielä tunnettiin nimellä Sean Nicholas ja yhtye oli valmis levyttämään. Yhtyeen ensimmäinen sinkku vuonna 1968 ei vielä tuottanut mainittavaa tulosta, mutta sen ansiosta miehet pääsivät jo ulkomaille asti kiertämään. Samana vuonna julkaistiin vielä yhtyeen kanssa samanniminen jopa psykedeelisen rockin klassikoksikin mainittu albumi joka myös menestyi listoilla sekä hittibiisi "Fire".

Parhaimmillaan biisi nousi Amerikassa Billboardin listalla kakkoseksi lokakuun 19. päivä. Samana päivänä muuten parhaan USAn listasijoituksensa sai muuan toinen "One-Hit Wonder" eli Jimi Hendrix kappaleellaan "All Along The Watchtower", tosin hieman huonommalla sijoituksella kivuten sijalle 20. Brownin myös syytettiin varastaneen kappaleen sävelen Mike Finesilverin and Peter Kerrin kappaleesta "Girl". Useimpien mielestä lauluissa ei ole mitään samaa mutta hemmot saivat nimensä laulun krediitteihin ja Brown menetti suuren summan rahaa rojalteina.

Yhtyeen sekopäisyyttä taisi riittää myös kulissien taakse sillä äkillisen suosion ansiosta yhtyeelle siunaantuneet Amerikan kiertueet menivät enemmän tai vähemmän hämmentäväksi sekoiluksi. Brownin mukaan Crane LSD-huuruissaan puhui välillä päiväkausia pelkillä numeroilla, mikä saattoi hiukan vaikeuttaa yhtyeen jäsenten välistä vuorovaikutusta. Crane passitettiin välillä Englantiin hieman tuulettelemaan vinttiään. Rumpali Theaker aiheutti hämmennystä nudismikohtauksillaan jotka monesti sattuivat varsin epäsuotuisissa paikoissa ja tilanteissa. Theaker korvattiinkin toisella kiertueella tulevalla Emerson,Lake & Palmer-miehellä Carl Palmerilla. Bändi myös potkaistiin ulos Jimi Hendrixin kiertueelta. Pian kaiken sekavuuden ja miehistönvaihdosten jälkeen yhtye hajosikin.

Brownin lavaesiintymisen ja habituksen on kerrottu olleen yhtenä esikuvana muillekin meikkimiehille kuten Peter Gabriel, Kiss, Marilyn Manson ja erityisesti Alice Cooper joka keroo saaneensa inspiraatiota teatraalisuuteensa Brownilta. Ja erityisesti naamamaalaukseensa. Tosin kyllähän Vincent Furnier meikkaili jo ennen Brownia, mutta vasta vuoden 1971 Killer-kiertueellahan tuo kuuluisa Alice Cooper-look lopullisesti vakiintui. Gene Simmonsin kanssa Arthurilla on yhteistä myös se, että molemmat herrat ovat syttyneet lavalla palamaan. Eikä ihme kun katselee tuota videota ja palavaa härveliä miehen päässä.

Myöhemmin Brown perusti yhtyeen Kingdom Come, jota ei pidä sekoittaa 80-luvun köyhän miehen Zeppeliiniksikin mainittuun samannimiseen yhtyeeseen. Yhtye levytti kolme vähälle huomiolle jäänyttä levyä 70-luvun alussa jonka jälkeen mies esiintyi mm. Whon "Tommy"-filmissä ja äänitteli musiikkia Alan Parsonin kanssa. Brown teki matkan varrella myös joukon hiukan erikoisempia soololevyjä  ja opetti kuulemma jossain vaiheessa Burundissa musiikin historiaa ja johti Burundin Kansallisorkesteria !? Sittemmin mies ajautui Teksasiin jossa perusti puusepänliikkeen entisen Mothers of Inventionin rumpalin Jimmy Clark Blackin kanssa. Olisipa mielenkiintoista tietää millaisia projekteja nuo kaksi eksentrikkoa veistelivät.