Olen minä tästä ennenkin lukenut, mutta ohitin asian tuolloin olankohautuksella. Jenkatehtaan lähestyttyä asian puitteissa ( eli puffilla ) päätin tutustua aiheeseen tarkemmin. En mainostaakseni palvelua, vaikkei siinäkän mitään pahaa olisi, vaan ihan pohtiakseni itsekseni onko tässä mitään järkeä. Kyseessähän on uusi syyskussa 2010 ovensa aukaissut suomalainen yritys joka tarjoaa livekeikkoja pilvitekniikalla netin välityksellä maksua vastaan.
Amerikoissa tuollainen palvelu lanseerattiin jo muutamia vuosia sitten ihan miljoonabudjetilla, mutta konsepti ei saanut tuulta siipiensä alle. Periaatehan on ihan hieno. Firma mainostaa itseään rockklubina jossa : "Keikalle pääsee ilman reissaamista, taksijonoja, täysi-ikäisyyttä – tai lapsenvahdin hankkimista jälkikasvulle". Niin kai tuo on. Toisaalta nuohan on osa konsertissa käymisen kokemusta. Puhumattakaan siitä, että aikuisten oikeasti live on kyllä ihan eri juttu kun nettilive. Ja jokainen perheellinen kyllä tietää, että arki-iltana kello 20.00 ei lapsiperheissä juuri konsertteihin keskitytä, vaan ihan muuhun. Interaktiivisuutta palvelu tarjoaa antamalla asiakkaille mahdollisuuden äänestää konsertissa kuultavia biisejä, antamalla mahdollisuuden välittää kysymyksiä haastattelijan kysyttäväksi ja aploodejakin voi antaa hiirenklikkauksella.
Kyllähän minä itsekin kuuntelen livelevyjä ja katselen livetallenteita DVDltä, joten kyllähän tuo hyvin järjestettynä saman asian ajaa. Varsinkin kun kaikilla ei ole mahdollisuutta lähteä jokaisen mielenkiintoisen keikan perässä toiselle puolelle Suomea. Mitenkään hirveitä summia en olisi kyllä valmis maksamaan nettikeikasta, mutta tuo nyt vaadittu 4,9 euroa on ihan kohtuullisuuden rajoissa. Tosin monet mielenkiintoisetkin keikat saa narikan hinnalla tai alle kympillä ihan kuppiloissakin, joten kaikki on kyllä loppupeleissä kiinni tarjonnan mielenkiintoisuudesta. Pelkän tekniikan hienouden tai kannatuksen vuoksi ei tule pilettiä nettikeikalle hankittua. Pikkuisen myös arveluttaa äänentoiston laatu ja kaistan riittävyys, mutta kaippa näistä on huolehdittu.
Palvelun sivujen perusteella tähän mennessä on välitetty vasta yksi keikka. Phoenix Effect sai kunnian avata keikkakalenterin syyskuussa. Keikkakalenterissa ei ainakaan vielä näy ruuhkaa, sillä tiedossa on vain yksi tuleva keikka. 4.11. livenä soittelee suomalaisen undegroundin ja avantgarden uranuurtaja, vireä seitsenkymppinen M.A.Numminen, kaverinsa Pedro Hietasen kanssa. Luvassa on kuulemma yksi vuoden oudoimmista keikoista repertuaarin ulottuessa nelikielisenä teknosta filosofiaan.
Mikäs siinä. Periaatteessa ihan kannatettava palvelu, mutta aika näyttää saadaanko kalenteriin kiinnostavia artisteja. Firman talouden kannalta voisi ajatella, että nimenomaan kaikenlaiset bubbling under- aktit voisivat olla se juttu johon kannattaisi satsata. Tuskin tuolla kannattaa mitään eppu normaaleja tai popedoita esitellä. Läppäriin vaan tykki kiinni ja piuhat vahvariin, niin hommahan saattaa toimiakin. Toivotaan pojille onnea valitsemallaan tiellä.
Dave Lindholm perusasioiden äärellä. Dave on rock vaikka se laulaisi lastenlauluja tai tangoa. Tämä mies ei ole ikinä pysähtynyt miettimään mikä olisi in, vaan on aina pistänyt narulle kaikki mitä on päähän pälkähtänyt ja hyvältä sillä hetkellä tuntunut. Ja se on rock.
Miehen White Midnight-yhtye vieraili keväällä 1990 Austinissa South by Southwest-musiikkitapahtumassa, ensimmäisenä suomalaisena muuten, ja levy Creampistols julkaistaan jopa Ranskassa ja Ruotsissa. Yhtyeen aika alkoi kuitenkin olla ohi. Sen viimeinen esiintyminen on Dinosaurockissa jossa lavalle nousee myös Albert Järvinen ja Alan Haynes.
Sitten oli taas aika palata akustisempaan meininkiin. Syksyllä Dave jammailee kavereiden kanssa Harasoo Studiolla ja siitä tehdään Sillalla- levy lisäämällä myöhemmin tavaraa päälle. Kyseessä on Daven ensimmäinen suomenkielinen levy kolmeen vuoteen ja muutenkin mies oli viime ajat viihtynyt enemmänkin sähköisen tuotannon parissa bändiensä kanssa jotka vaihtuivat perin tiheään. Ja akustisen levyn jälkeen oli taas aika tehdä jotain ihan muuta. Syksyn kuluessa Dave liittyi Leningrad Cowboysiin.
Daven tiuhan julkaisutahdin kääntöpuolihan on tietysti se, että ihan aina ei hyviä biisejä riitä koko levyllistä, mutta kyllä joka levyltä aina muutama helmi löytyy. Ja herran Greatest Hits-kavalkaadi kyllä hakee vertaistaan Suomen maassa. En nyt tiedä onko tämä kappale musiikillisesti ihan maestron parhaasta päästä, mutta aikoinaan tuotakin tuli hoilailtua. Video on Mikko Kuustosen isännöimältä Q-Klubilta vuodelta 1991 ja lavalla soittelee myös Heikki Silvennoinen Band. Kuustosen juttutuokiossa Dave ei mahdottomasti avaudu ja Kuustosen kysyessä tarinaa miehen kivinäyttelystä ( Davella tosiaankin oli myös sellainen), Dave vastaa: " No tarina on yksinkertainen. Mä poimin ne." Rock !
Biisin kanssa sattui myös pieni moka. Videossakin säveltäjän kohdalla lukee trad., mutta loppupeleissä alkuperäisen irlantilaisen biisin "Cigarettes, Wusky and Wild Wild Women" olikin säveltänyt Tim Spencer. Näin pikkuhitin teostokorvaukset valuivat muihin taskuihin.
Joe Meek oli legendaarinen englantilainen levytysstudion omistaja, entinen IBCn ääniteknikko, joka ryhtyi yksityisyrittäjäksi. Robert George Meek perusti RGM Productionin kotinsa yläkertaan, jossa onnistui vuosien varrella tuottamaan pikkubudjetilla satoja levytyksiä ja muutamia hittejäkin. Meek oli pioneeri joka käytti työskennellessään ääniefektejä, moniraitanauhureita, ja monia editointi- ja tuotantotapoja, jotka usein olivat omana aikanaan perin harvinaisia. Ahdas asunto ei ollut mikään ihanteellinen äänitysympäristö järjettömän kaaoksen johdosta, mutta jotenkin Meek sai homman rullaamaan.
Hiukan eriskummallisesta ja monenlaisten pakkomielteiden vaivaamasta Meekistä tehtiin vuonna 2009 Telstar- niminen elokuva, joka ei ikinä päässyt Suomessa teatterilevitykseen. DVDnä tuo toki on saatavana, mutta en ole varma onko suomenkielisellä tekstityksellä. Meek pystyi omien sanojensa mukaan kommunikoimaan kuolleiden kanssa, ja hän sai kuulemma useasti neuvoja edesmenneeltä Buddy Hollylta, joka muutenkin kiehtoi tuottaja/lauluntekijää lähes pakkomielteenomaisesti. Buddy Hollyn kuoleman 8-vuotispäivänä vuonna 1967 Meek ampui ensin vuokraemäntänsä ja sen jälkeen itsensä haulikolla. Muutama viikko sen jälkeen RGM sai 3 miljoonan punnan rojaltishekin, mutta sekin meni suoraan ulosottoon.
Vuonna 1962 levytetty "Telstar" oli Joe Meekin säveltämä ja tuottama. Se oli ajassaan kiinni, sillä sen inspiraation lähde Telstar-satelliitti oli lähetetty avaruuteen vain viisi viikkoa ennen kappaleen julkaisua. Kappaleen alun "avaruusäänet" olivat tarinan mukaan ääniä jotka palautuivat signaaleista joita oli lähetetty maasta satelliitille. Todennäköisimmin äänet olivat Meekin äänityskokeilujen tulosta. Toisen tarinan mukaan siinä on äänitettynä vessan vetämisen ääniä väärinpäin soitettuna, kaiutettuna ja hieman muunneltuna. Tornadosin "Telstar" oli siinä mielessä poikkeuksellinen rautalankabiisi, että rautalankasaundi tuli esiin vain teoksen väliosassa. Kappaleen juju oli tiheällä vibratolla varustetussa rähmäisessä sähköurkuäänessä. Populaarimusiikin sointimaailmassa Telstar oli selvästi aikaansa edellä. Se oli varsinaista prototeknoa.
Kappale ponkaisi listoille Atlantin molemmilla puolilla, ollen ensimmäinen brittiläisen yhtyeen sinkku Billboard 100-listan ykkösenä. Ykköseksi se meni myös kotimaassaan ja pysyi listoilla 25 viikkoa. Ranskalainen säveltäjä Jean Ledrut syytti Meekiä plagioinnista. Tämä väitti että "Telstar" oli kopio hänen kappaleestaan "La Marche d'Austerlitz", joka oli sävelletty elokuvaan "Austerlitz". Syytteen ja oikeusjupakan takia Meekin rojaltit jäädytettiin ja kun tapaus lopulta tuomittiin Meekin hyväksi miehen jo kuoltua, rojaltit siis saapuivat hiukan liian myöhään.
Ja vielä pikkuisen nippelitietoa, sillä sitähän ei koskaan ole liikaa. Meekin studion housebändi The Tornadosin komppikitaristi George Bellamy on Musen nokkamies Matthew Bellamyn isä. Mitenhän olisimme tulleet toimeen ilman tuotakin tietoa.
Lapsellinen, ehkäpä tyhmäkin, egoistinen, narsistinen, vittumainen, ilkeä, riidanhaluinen, epäempaattinen, seksistinen, sovinistinen, henkimaailmoihin uskova omaan napaansa tuijottelija. Melkoinen kusipää siis. Mutta kun mies osaa soittaa kitaraa, niin hänestähän tuleekin eksentrikko. Nero joka onkin hiukan vaikea vain lahjakkuutensa takia. Niinpä.
Onhan Blackmore aina ollut ikävän miehen maineessa, mutta kirjassa kyllä paljastuu kuinka lapsellisen ilkeä egomaanikko mies loppujen lopuksi toisinaan osasi olla. Tupeeta käyttävä ritari osaa kyllä soittaa ja säveltää, sitä kai ei kukaan voi kiistää, mutten totisesti haluaisi lähteä kaljalle herran kanssa. Melko moni kirjassa haatatelluista on aika lailla samaa mieltä. Yksi raflaavimmista kommenteista tulee Blackmoren uran alkuajoilta yhden Savages-pestin aikaisen bändin pianisti Freddie Leen suusta: " Hän oli tyhmä kuin perse. Sen minä Ritchiestä muistan. Hän oli todella urpo.....Sanotaan nyt niin, ettei hän ollut kovin älykäs, mutta kun hänelle antoi kitaran, hän oli uskomaton." Tietysti kommentteja maustaa usein se tosiseikka, ettei Blackmore ollut ystävällinen juuri kenellekkään, ja monilla on hampaankolossa yhtä ja toista.
Ihmeen tiukasti kirjan kirjoittaja Jerry Bloom välillä kertoo miehen äkkiväärästä luonteesta, vaikka onkin Blackmoren vannoutunut fani. Kirjailija julkaisee Blackmorelle omistautunutta lehteä More Black Than Purple, ja pitää kitarasankaria suurimpana idolinaan. Kirja on kirjoitettu ilman Blackmoren osallistumista, mutta Bloom on vuosien varrella kyllä haastatellut ritaria, tai on ainakin ollut paikalla haastatteluissa. Lisäksi hän on tätä kirjaa varten saanut haastatteluita useilta merkittäviltä Blackmoren uraa läheltä seuranneilta, mutta iso osa entisten bändikavereiden haastatteluista on kaivettu arkistoista. Kaikki eivät tahdo avautua tämän herran asioista. Vähiten tietysti mies itse.
Näissä muusikkoelämänkerroissa voi mielestäni selkeästi erottaa kaksi lähestymistapaa: musiikkilähtöinen ja sitten se perinteinen biografi. Tässä kirjassa itse musiikki jää lopulta melkoisen sivuosaan, eikä sitä analysoida kovinkaan mittavasti. Mikä varmastikin johtuu siitä että Blackmore ei juuri sanoittanut sävellyksiään. Blackmore sanoi sanottavansa kitaralla, joten tekstien kautta ei päästä pureutumaan hänen sielunelämäänsä. Joka olisikin varmasti aika mielenkiintoinen juttu. Tai sitten ei.
Mikään booker-kirjailija Bloom ei ole, mutta kyllä tässä mukavasti käydään läpi Blackmoren ura takkuisista alkuajoista lähtien. Alkuaikoina kitaristi vaihteli bändiä edestakaisin yhtä sukkelasti kuin myöhemmin bändeissään soittajia. Kovin toteavasti kirjailija laittaa tapahtumat jonoon, mutta toisaalta olen joskus kyllä kritisoinut joidenkin fanikirjailijoiden tapaa ylianalysoida kohdettaan, joten toisaalta tuo voi olla ihan hyväkin ratkaisu. Mutta mielenkiintoisia anekdootteja kyllä riittää roppakaupalla.
Alkuaikojen kehitys sessiomuusikosta ja taustabändien rivimuusikosta tähteyden porteille käydään läpi melkoisella perusteellisuudella, vaikka niin minua kun varmasti montaa muutakin kiinnostaa eniten tuo Deep Purple-aikojen hässäkät ja taustat. Ensimmäisen Purple-vaiheen musiikki on minulle sitä tutuinta Blackmorea, joten henkilökemioista ja miehistönvaihdosten taustoista lukeminen oli erittäinkin mielenkiintoista. Rainbow-aikaan tutustutaan yhtä suurella innolla eikä kirjailija juuri näe vikaa musiikissa edes siinä vaiheessa kun bändi oli jo musiikillisesti aika kaukana Dion aikojen hardrockista, joka ei vielä juurikaan Purplesta poikennut. Soittajia tulee ja menee melko sukkelaan tahtiin, eikä Blackmore juuri tunne syyllisyyttä potkujen antamisesta.
Purple- ja Rainbow-aikojen jälkeinen seesteisempi Blackmore´s Night-aikakausi on jo aika paljon puisevampaa luettavaa. Mikä johtuu tietysti osittain siitä, että itse musiikki ei ole meikäläiselle kovinkaan tuttua. Mieskin tuntuu uuden linjan löytymisen myötä rauhoittuneen kummasti, vaikka miehistö yhä vaihtuu lennosta varsin vauhdikkaasti. Oikein mielenkiintoinen kirja kuitenkin osasi olla, ja piti mukavasti otteessaan.
Annetaan lopuksi puheenvuoro Blackmoren tutulle bändikaverille ja kiistakumppanille Ian Gillanille: "Blackmore on hyvin epävarma, hän on hyvin sulkeutunut, eikä useinkaan halua keskustella. Hän haluaa olla hiljaa itsekseen, eikä häntä saa kyseenalaistaa. Hän haluaa myös olla vaikea ilman mitään pätevää syytä - paitsi että hän nauttii siitä. Jos hän olisi tavallinen kuolevainen, joku olisi jo kauan sitten vetänyt häntä turpaan tai erottanut hänet bändistä, mutta hän on erityislaatuinen. Hänen käytöstään on aina siedetty tasan kahdesta syystä: hänen omistautumisestaan Purplelle ja muille bändeille ja hänen kitaransoitostaan. Eikä sillä saralla voi enempää vaatia. Ei ihmistä voi vaatia muuttamaan persoonaansa. Elämä ilman häntä olisi sitä paitsi tylsää."
Summaa aika hyvin kirjan piirtämän kuvan mustasta ritarista.
Satellite Stories lähestyi sähköpostitse, tässä kun ollaan saman kylän poikii, ja kutsuivat EP-levynjulkaisemiskeikalleen. Mielelläänhän sitä lähtee katselemaan kun omasta kaupungista tuoretta indietalenttia löytyy. Nämä Oulun seudun bändithän ovat perinteisesti painottuneet lähinnä tuonne hevi/mörinäosastolle.
Satelliitit olivat minulle ennen Slowshown muutaman kuukauden takaista postausta totaalisen tuntematon tapaus, mutta erittäin positiiviseksi ja makoisaksi uutuudeksihan tuo yhtye paljastui. Ainakin tuon kuvan perusteella pojat vaikuttavat melkoisen nuorilta ja niinpä onkin vain luonnollista että vaikutteita on kuulemma eniten imetty 2000-luvun bändeiltä, minkä kyllä soitossa kuuleekin. Helsingin skenelle olkaakohottava biisi "Helsinki Art Scene" lienee sitä hittiosastoa, mutta minulle eniten maistuu tuo metrobiisi. Molemmat jäävät kyllä tehokkaasti soimaan päähän.
Sähköpostissaan bändi kertoo seuraavaa: "Soitamme tanssimusiikkia. Siinä kuuluvat vaikutteet niin 2000-luvun uudesta indierockista, modernista elektronisesta tanssimusiikista, Oulun kaduista ja Taivalkosken metsistä, kuin myös eletystä elämästä ja nuoresta vimmasta, toiveista sekä pettymyksistä. Haluamme soittomme kuulostavan hetkessä kiinni olevalta, mutta samalla ajattomalta, tarttuvalta ja hyväntuuliselta, sekä ennen kaikkea tanssittavalta". Ja kyllähän tuon voi allekirjoittaa. Poikien indie ei ole mitään sisäänpäinkääntynyttä muniinpuhaltelua vaan nuoruuden innolla rämisevää meininkiä. En tiedä miten tuo pohjoinen aspekti sitten musiikissa kuuluu, minulle kun ensimmäisenä tulee mieleen Englanti, Detroit, San Fransiscon garage-rock tai vaikkapa nyt se Pohjois-Irlanti josta Two Door Cinema Club tulee. Viimeksimainittuun vertailu on kyllä todellakin ihan perusteltua, yhtäläisyyksiä löytyy paljonkin.
Bändi on siis keikalla Oulussa 4.11. 45 Specialissa ja 12.11.2010 Nuclear Nightclubissa levynjulkaisun merkeissä. Ja koska bändi on varmaan monelle yhtä uusi tuttavuus kuin minulle, niin haastattelin lyhyesti poikia lisäinfon toivossa. Vastauksista huolehtivat Marko ja Olli-Pekka.
Kertokaapa hieman aluksi keitä te olette tuolla satelliitti-aliasten takana ?
Esa (laulu + kitara), Jyri (basso) Marko (kitara) ja Olli-Pekka (rummut).
Mitenkäs kaikki sai alkunsa bändin osalta ?
2008 syksyllä erään tylsän luennon aikana yliopistolla Esa ja O-P alkoivat jutustella musiikkihommista, mikä monen mutkan kautta johti bändin perustamiseen. Jyri oli Esan vanha tuttu, Marko tuli kuvioihin OP:n kautta.
Soitossanne tosiaankin kuuluu jo sivuillanne mainitsemanne vaikutteet (TDCC,The Wombats,Wampire Weekend,Phoenix), mutta itse kuulen myös hieman kaikuja 60-luvun garagerockista. Onko tuo tahallista, tahatonta vai kuulenko vain omiani ?
Me tykätään kaikki kuunnella ja etsiä uutta musiikkia, joten ehkäpä 60-luvun musiikin vaikutus on suodattunut monien meidän fanittamiemme bändien musiikin myötä myös meidän musiikkimme, vaikka se ei ole ainakaan tietoista. Ehkä meidän musiikki kuulostaa siksi autotallirokilta kun me ei käytetä kovinkaan paljon kaikua. Jokainen meistä on puuhastellut pienen ikämme omilla tahoillaan erilaisten musiikkiprojektien parissa, mutta yhteisenä tekijänä, josta kaikki tykkäilemme, on erilaisten konemusiikkityylien tanssittavat piirteet.
Miten tuo pohjoisuus mielestänne kuuluu musiikissanne ?
Pohjosessa saa kehitellä omaa juttua aika vapaasti, koska ei ole semmosia muotivirtauksia joihin on pakko kuulua, tai tippuu porukasta. Lisäksi meidän on pakko soittaa joka keikka täysillä, kun välimatkat Oulusta etelään on niin pitkiä. Muuten menee hyvä reissu hukkaan.
Mikäs siinä Helsingin skenessä oikein mättää ?
Meillä ei ole mitään bändinä Helsingin skeneä vastaan, sieltä tulee paljon lupaavia indiebändejä. Kyseinen kappale (Helsinki Art Scene) kertoo henkilöstä, joka on kyllästynyt olemaan jossakin skenessä ja teeskentelemään olemaan jotakin mitä se ei ole. On siis ero bändin mielipiteen ja kappaleen henkilön mielipiteen välillä. Toisaalta meidän mielestä olisi hyvä huomata, että myös pohjoisessa on indieskene, vaikka sitä ei juuri musiikkimediassa huomioidakaan. Pohjoinen on täynnä syrjäseutuja, joissa saattaa soitella tälläkin hetkellä uusia Smithseja ja Joy Divisioineita, mutta kukaan ei tiedä niistä mitään kun ei ole mahdolisuuksia viedä omaa juttua eteenpäin.
Tuleva EP on ilmeisestikin omakustanne. Onko levy-yhtiörintamalla tapahtunut mitään viime aikoina ?
Totta, tuo EP on ihan omakustanne. Levy-yhtiörintamalla ei ole vielä mitään uutisoitavaa.
Ja onko levyn kansi jo saatu valittua, kun kuulin että jokaisella teistä olisi oma ehdotus kanneksi ?
No meillä oli vielä jokin aika sitten varmaan 20 kansiehdotusta, ja kun ei osattu päättää parasta, niin päätettiin ottaa 4 kantta yhden sijaan!
Ovatko nuo nyt kuultavat kappaleiden versiot juuri ne jotka päätyvät tulevalle EP:lle ?
Kyllä ovat.
Kuinka ahkerasti olette keikkailleet ? Alkaako musiikki haitata opiskeluja vai toisinpäin ?
Tähän asti keikkoja on ollut ihan sopivasti. Meidän bändin yhteinen haave on se, että saisimme soittaa joskus myös ulkomailla. Musiikki ei ainakaan toistaiseksi ole haitannut opiskeluja, ennemminkin tuonut siihen lisävirtaa. Jyri on meistä matemaatikkona ainoa tulevaisuuden menestyjä, me muut opiskelemme opettajiksi ja kirjastonhoitajiksi. Kun tekee soittamisen lisäksi muitakin asioita, niin se pitää koko bändihomman todellisena.
Mitenkäs teidät on otettu vastaan täällä perinteisten hevareiden mailla eli Oulu Art Scenessä ?
Ihan mukavan vastaanoton olemme tähän mennessä saaneet, ainakin keikalla olleiden ihmisten palatteesta päätellen! Me ei olla niin hyvän näköisiä (paitsi O-P joka on käynyt puntilla ainakin kerran tänä vuonna) että me oltais uhka kenellekään.
Miksi kaikkien kannattaisi tulla keikallenne ? Meidän keikoilla käy tosi mukavaa porukkaa! On tosi siistiä nähdä kun ihmiset, jotka kuulevat meidän biisejä ekaa kertaa, tulevat vain ennakkoluulottomasti tanssimaan. Jos en soittaisi itse meidän bändissä niin tulisin vain nauttimaan siitä partymeiningistä.
Kuten varmaan muillekin bloggailijoille, sähköpostiin on alkanut silloin tällöin tipahtelemaan bändien kutsuja levyjulkkareihin ja keikoille. Osa on pistänyt musiikkia tai linkkejä mukaan ja mukavaahan tuo on kun näin tutustuu uusiin tulokkaisiin. Kun nuo tilaisuudet pakkaavat pääosin olemaan pääkaupungissa, niin osallistumisprosentti lähentelee tietenkin nollaa, mutta ainahan näistä kirjoittaa voi. Ainakin silloin jos musiikki osuu edes kohtuu lähelle omaa sekalaista ja linjatonta musiikkimakuani. Pari on mennyt niin kauas, ettei edes tällainen genrevapaa bloggailija ole niihin tohtinut tarttua. Yksi osui ja upposi ja siitä enemmän jatkossa, tämä osui vähän siihen väliin.
" Ultramelodinen, rytmikoukukas ja rahtusen psykedeliaa sekä sinisiä sävyjä musiikkiinsa sekoittava Hi-Horse osaa asiansa, sillä sinänsä paljon käytetyistä aineksista bändi on onnistunut luomaan raikkaan, monipuolisen ja täysin omannäköisensä levyn. Hi-Horsen valttina on kaksi vokalistia: sähkökitaran sielun syövereissä seikkaileva Jani Kämppi ja basson varressa ilakoiva Karin Creutz. Rytmintakojan pallille on asettunut rumpali Pexi Parviainen. Hi-Horsella on vyöllään yli 50 keikkaa, ja niiden tuoma varmuus ja soittamisen riemu pitää yleisön naaman virneessä ja jalat tanssilattialla. Näin kertoo bändi itse." Asian voi tarkistaa Levykauppa Äxän sivuilta jossa yhtyeen uutta levyä Concrete Cloud voi kuunnella viikon ajan 13.-20.10. Kappaleen "Evil", joka kuulu levyn parhaiden joukkoon, voi ladata koneelleen täältä.
En oikein osaa kuvata minkälaista musiikkia tämä on. Joskushan se on ihan hyvä asia, mutta toisinaan taas ei. Osassa biiseistä levyllä vierailevan Esa Kuloniemen kitara tuo mukavasti särmää, mutta toisinaan ollaan hieman juustoisilla vesillä. Eilen julkaistu levy sisältää aineksia monesta suunnasta ja toisinaan tuntuu että palaset eivät ihan loksahtele kohdilleen. Ja sitten taas seuraavassa biisissä ne solahtavat paikalleen kuin palapelin palaset. Kyllä tämä sen verran mukavalta kuulostaa että jos lähempänä asuisin niin levynjulkistamiskeikalle menisin. Ja nehän on perjantaina 15.10. Club Libertessä klo 22 alkaen. Lavalla bonuksena myös Esa Kuloniemi siippansa Aija Puurtisen kera. Ja maksaakin ilmeisesti vain narikan verran. Ei paha.
Tällaisia perusränttätänttä lehmirock-yhtyeitä on nykyään liian harvassa. Liian moni haluaa olla niin helkkarin erikoisia ja vaikeita. Alkujaan Disneyland After Dark-nimellä aloittanut Tanskalais-poppoo jyllää siellä The Cultin tai Hellacoptersin maastossa yhä edelleenkin, mutta suurempi suosio jäi tuonne 1980-luvun loppupuolelle ja lopahti viimeistään kun grunge alkoi vyöryä kartalle ja perusrokkimiehet olivat yhdessä yössä auttamatta vanhanaikaisia.
Yhtye kuuluu sarjaan ei mitään uutta ja ihmeellistä taivaan alla, mutta sen minkä ne tekee ne tekee ihan hyvin. Tämä biisi on yhtyeen suurin hitti jolla tavoiteltiin jopa kansainvälisiä kenttiä, mutta lento tyssäsi aika lyhyeen. No Fuel Left for The Pilgrims levyltä vuonna 1989 irrotettu sinkku taitaa olla edelleenkin ainoita tanskalaisia joka on Suomessa listoille noussut ennen Volbeatia. Joka on muuten hiukan samoilla linjoilla, muttei kuitenkaan siellä päinkään.
D.A.D., sittemmin D-A-D, nyttemmin ilmeisesti D:A:D, ei ottanut itseään liian vakavasti, mikä aiheutti joillekin hieman vaikeuksia lokeroida bändiä. Tukkaheviä se ei ollut vaikka toisinaan pojat siltä vähän näyttivätkin. Kantrimiehiäkään ei ihan oltu vaikka lavalla aiheella leikiteltiinkin. Eikä ihan sitä perus hardrockiakaan. Tässä biisissä ei ole kysymys kovin monimutkaisista globaaleista maailmantalouden ongelmista tai syvällisestä itsetutkiskelusta Freudin hengessä. Pelkkää kitaravetoista paahtoa nuoruuden innolla rinta kaarella. Tukka taakse ja tulta päin. Basso soittaa kahta kieltä ja yksinkertainen kitarariffi jää mieleen kertakuulemalta. Paikkansa tällaisellakin on. Vieläkin.
Keikkainnostukseni uudesta heräämisestä ja upouusien tuttavuuksien hamuamisesta voipi ainoastaan syyttää tai kiittää näitä nuorempia bloggareita jotka hehkuttelevat tuoreita bändejä blogosfäärissä.
Delay Treesia on pitkin syksyä rummutettu ennakkoon jo monen monessa blogissa, eikä todellakaan turhaan. Joissakin lehdissä ja kirjoituksissa on jo innostuttu tyyliin "i have seen the future of finnish indierock, and it´s called jne..". Eihän tässä nyt mitään uutta ole keksitty, mutta harvinaisen varmalla tyylitajulla Delay Trees kyllä homman hoitaa. Joten kyllä tuolle hehkuttelulle reilusti katetta on. Itse ensikuulemalla sain selkeitä Stone Roses-viboja, enkä nyt hiukan pidemmänkään kuuntelun jälkeen mene vaihtamaan mielipidettäni.
"Moving"
Kyllä hyvä laulaja ja laulumelodia on aina popissa paikallaan, ja tästä niitä löytyy. Hieman uneliaaseenkin menoon on löydetty sopivasti särmää. Tuo ensimmäinen biisi on Delay Treesin uudelta levyltä ja tämä toinen muutaman vuoden takaiselta Soft Construction EP:ltä. Ja tästähän sitä Stone Roses-tunnelmaa vasta löytyykin, ja sehän ei ole todellakaan huono asia. Koska yhtyeestä on uuden levyn myötä kirjoiteltu kaikkialla niinkin runsaasti, ei tässä sen enempää. Kuin vahva kehoitus ja suositus saapua kuuntelemaan nousevaa suomalaista indiepoppia 23.10.2010 kun bändi on keikalla Oulussa Nuclear Nightclubilla. Voit sitten jälkeenpäin kehua olleesi tulevan kuuluisuuden ensimmäisellä Oulun keikalla. Pistä lippu talteen !
Tämä biisi tuo kyllä mukanaan niin paljon mukavia muistoja että aina pääsee hyvälle tuulelle kun tämän pistää soittimeen. Nuorna miehenä, tukka takana ja elämä edessä. Kaverin opiskelijaboksin keittiö/olohuonesopessa jossa kalusteina pöytä, puiston penkki ja ravintolan edestä varastettu tekopalmu. Punaviiniä, tai ei sentään, kylläpä taisi olla silloin ihan lippistä vaan ja hyvää musiikkia. Jostain kumman syystä juuri tämä biisi Jonathan Richman and the Modern Loversien vuoden 1983 levyltä Jonathan Sings! vie mukanaan menneeseen.
Tietysti yksi syy siihen että tämä on kulkenut mukana, on se tosiasia että biisi on vain niin helkutin hieno. Mutta kyllä tässä jotain muutakin maagista on. En osaa sanoa mitä. Ja koska se on niin hieno biisi niin pistetään vielä perään toinen versio vuoden 1990 Jonathan Goes Country-levyltä. Makuasia sitten kummasta enemmän tykkää.
Meikäläiselle suhteellisen tuntematon bändi tämä helsinkiperäinen poppoo on vaikkakin ovat soitelleet jo 10 vuotta ja juuri julkaisseet kolmannen albuminsa. Joka on näin muutaman kuuntelun perusteella ihan kelpo americanaa.
The Latebirdsin musiikkia kuvaillaan alternative countryksi, roots rockiksi, folk rockiksi taikkapa power popiksi, ihan mikä vaan käy minunkin makuuni. Bändin musiikkiin ovat vaikuttaneet kuulemma Bob Dylan, The Band, Neil Young, The Beatles, Townes Van Zandt, Rolling Stones, The Byrds, Black Sabbath, Tom Petty & The Heartbreakers, Cheap Trick, The Who, The Stooges, Tom Waits, MC5 ja Johnny Cash, joten aika mukavassa seurassa liikutaan. Oman kuunteluni perusteella kallistuisin reilusti enemmän tuonne Amerikan mantereen suuntaan jossa laulaja/biisintekijä Markus Nordenstreng on oleillut runsaasti ja jossa levyjäkin on käyty äänittelemässä mm. the Bandin rumpali/laulaja Levon Helmin studiossa. Nuo Helm-session aikaansaannokset julkaistiin tuossa uuden levyn mukana bonuslevynä.
Pojat ovat kiertäneet ahkerasti sekä Euroopassa että Amerikassa mm.Wilcon, Patti Smithin, The Pretendersien ja The Posiesin kanssa eli tuostakin saa jo jonkin verran osviittaa minkälaisen musiikin kanssa ollaan tekemisissä. Ja kun vielä lisään että bändi on tehnyt yhteistyötä jo mainitun Levon Helmin lisäksi mm.Tom Waitsin kanssa näppäilleen kitaristi Marc Ribotin, MC5-kitaristi Wayne Kramerin, Posiesin laulaja-Ken Stringfellowin, Tom Petty & The Heartbreakersin Benmont Tenchin , Wilcon jäsenten John Stirrattin, Pat Sansonen ja Nels Clinen, laulaja/näyttelijä Minnie Driverin ja jopa Kris Kristoffersonin kanssa, unohtamatta tietenkään J.Karjalaista; niin eihän voi kun todeta että toivottavasti odotukset eivät ole jo liian korkealla. Ettei vain käy niin kuin Them Bird Thingsin kanssa, jonka keikka oli hiukan laimea kokemus. Johtunee tietysti osittain myös siitä että yleisöä oli torstai-illaksi buukatussa konsertissa noin viisitoista innokasta joista vähintään puolet näytti olevan soittomiesten kavereita. Lintumiesten konsertti on sunnuntaina, mikä ei sekään ole tietysti ihan paras mahdollinen keikkapäivä. Tai mistäs minä tiedän, ehkä se jollekin on.
Ihan mukavalta laid-back tavaralta musiikki vaikuttaa, ihmettelen vain miksen ole törmännyt bändiin kunnolla aiemmin, vaikka periaatteessa musiikkilaji uppoaa varsin hyvin. Mikään aiemmin kuulemistani kappaleista ei ilmeisesti kerralla ole iskenyt, koskapa ei ole tarkemmin tullut yhtyeeseen tutustuttua. Kelpo keikkabändistä on kuitenkin luetun perusteella kyse. Bändi on kuulemma myös ensimmäinen skandinaavinen yhtye joka on soitellut Nashvillessä legendaarisella Grand Ole Opry´n lavalla. Kannattanee mennä katsastamaan näinkin mielenkiintoinen yhtye kun se on Oulussa keikalla 10.10.2010 Club 45 Specialin lavalla. Siis muidenkin kuin minun tällä kertaa. Keikkapaikkanahan tuo on orkesterille mainion intiimi, mutta pikkuisen liiankin intiimi jos paikalle saapuu vain minä ja soittajapoikien pohjoisen kaverit.
Kyllähän minä itsekin kuuntelen livelevyjä ja katselen livetallenteita DVDltä, joten kyllähän tuo hyvin järjestettynä saman asian ajaa. Varsinkin kun kaikilla ei ole mahdollisuutta lähteä jokaisen mielenkiintoisen keikan perässä toiselle puolelle Suomea. Mitenkään hirveitä summia en olisi kyllä valmis maksamaan nettikeikasta, mutta tuo nyt vaadittu 4,9 euroa on ihan kohtuullisuuden rajoissa. Tosin monet mielenkiintoisetkin keikat saa narikan hinnalla tai alle kympillä ihan kuppiloissakin, joten kaikki on kyllä loppupeleissä kiinni tarjonnan mielenkiintoisuudesta. Pelkän tekniikan hienouden tai kannatuksen vuoksi ei tule pilettiä nettikeikalle hankittua. Pikkuisen myös arveluttaa äänentoiston laatu ja kaistan riittävyys, mutta kaippa näistä on huolehdittu.
