Stevie Ray Vaughan: Appearances and contributions

Kaverini kyseli  tietoja levyistä joilla Stevie Ray Vaughan esiintyy. No miehen omalla nimellä julkaistut viralliset levythän nyt löytyvät joka paikasta, joten keskityin niihin muihin. Ja kun listaa tein niin ajattelin sitten samalla pistää sen myös tänne kaikkien nähtäville jos siitä jollekin hardcorefanille iloa olisi.

Satoja ja taas satoja bootleg-julkaisuja ei tietenkään ole listattu. Myös promojulkaisut ja erilaiset ihan virallisestikin julkaistut ja lailliset äänitteet erilaisista radioesiintymisistä (Broadcast LP) mm. Westwood One Concert Showssa ja King Biscuit Flower Hourissa on jätetty pois. Mukaan ei ole otettu myöskään kymmeniä kokoelmia joilla on SRV:n jo ennen julkaistuja kappaleita. Listattuna ei ole siis myöskään SRV:n/levy-yhtiön viralliset julkaisut tai DVD/VHS-materiaali. Mukana on siis vain SRV:n esiintymiset muiden artistien levyillä ja pari kokoelmaa joilla on ennenjulkaisematonta materiaalia. Levyiltä irroitettuja sinkkuja ei ole erikseen listattu. Lista ei välttämättä ole täydellinen, joten saa korjata jos jollain on enemmän tietoa asiasta.

1971: A New Hi - Various Artists (LP)
Okei, juuri kun pääsin sanomasta että kokoelmia ei listata niin sitten tämä. Lähinnä tarkoitin etten listaa kokoelmia joissa on biisejä jotka jo aiemmin löytyvät virallisilta julkaisuilta. Tämä on ensimmäinen äänite jolla SRV esiintyy. Kokoelmalla mies esiintyy 17-vuotiaana Cast Of Thousands-bändin kitaristina kahdella kappaleella: "Red, White & Blue" ja "I Heard a Voice Last Night". Yksityisesti painettu High School-kokoelma, eli varsinainen keräilyharvinaisuus.

1977: Other Days/Texas Clover - Paul Ray and the Cobras (7")
Yhtye jossa Stevie soitteli vähän aikaa. Sinkulla on näiden biisien ainoat julkaistut versiot joilla SRV soittaa.

1979: My Song/Rough Edges - W.C.Clark (7")
Harvinainen paperikansiin pakattu sinkku jossa SRV soittaa ainoastaan b-puolella. Clark levytti kappaleen kolmeen kertaan ja se on parillakin eri levyllä, mutta SRV soittaa ainoastaan tällä versiolla. Clark sävelsi muuten SRV:lle biisin Cold Shot joitakin vuosia myöhemmin. Ja Rough Edges on tietysti myös erään tunnetun SRV-bootlegin nimi joka on käsitelty aiemmin blogissa.

1983: Texas Twister - Johnny Copeland (LP)
SRV esiintyy ainakin kappaleissa "Don´t Stop by the Creek, Son" ja "When the Rain Starts Fallin´". Eka biisi löytyy myös CD:ltä nimeltään Texas Twister joka on kuitenkin kokoelma vaikka siinä on sama kansi kuin alkuperäisessä LP:ssä. Tämä löytyy myös vuoden 2000 SRV-kokoelmalta. Molemmat kappaleet löytyvät myös Copelandin Blues Collection-lehden kokoelmalta Texas Party.

1983: Let´s Dance - David Bowie (LP/CD)
Stevie Ray soittaa selkeästi ja omalla tyylillään lähes joka kappaleessa ehkä lukuunottamatta biisejä "Modern Love" ja "Ricochet". Levyllä on myös uusi versio alunperin 1982 Cat People-elokuvan soundtrackilta löytyvästä kappaleesta "Cat People (Putting Out Fire)". SRV ei soita tuossa alkuperäisessä soundtrack- versiossa. Bowie julkaisi myös 12-tuumaisen version biisistä "Shake It" joka oli "China Girlin" b-puolella, joilla SRV soittaa. Muut 12-tuumaiset julkaisut ovat samoja versioita kuin levyllä. SRV oli jo lähdössä kiertueellekin Bowien kanssa levyn tiimoilta kunnes miehet riitaantuivat ja kiertue jäi välistä. Kiertueen harjoituksista on kuitenkin olemassa muutamia korkealaatuisia bootleg-äänitteitä kierrossa. Kuten esimerkiksi Complete Dallas Reherseals.

1983: Soulfull Dress - Marcia Ball (LP/CD)

Blues,R&b ja boogiepianisti/laulaja Marcia Ballin debyytti Rounder-levy-yhtiölle. SRV soittaa nimikappaleessa. CD julkaisu ilmestyi vuonna 1989. Biisi löytyy myös Solos, Sessions and Encores-levyltä.

1984: Blues Explotion - Montreaux 1982 (LP/CD)
Tältä levyltä löytyy ensimmäinen virallisesti levytetty versio "Texas Flood"-kappaleesta vielä nimellä "Flood Down in Texas". Cd julkaistiin vuonna 1986. Koko konserttihan kyllä löytyy myös vuoden 2002 Live at Montreaux-levyltä. Bootleggeina konserteista löytyy monenmoista versiota.

1994: MTV Unplugged Collection volume 1 - Various artists (CD)
Stevie Ray Vaughan esittää kappaleen "Pride and Joy". Tämä oli ensimmäinen kaupallinen maistiainen SRV:n unplugged esiintymisestä.

1985: Strike Like Lightning - Lonnie Mack (LP/CD)
Tämä Stevie Rayn osittain tuottama levy on blogissa käsitelty jo aiemmin joten sieltä löytyvät biisit joissa SRV soittaa. Levystä on olemassa myös Japanin-versio lisäbiiseineen, mutta SRV ei soita noissa kappaleissa.

1985: Gravity - James Brown (LP/CD)
Vaughan soittaa levyn kuuluisimmassa kappaleessa "Living in America". Kappalehan on myös Rocky neloselokuvan soundtrackilla. Biisistä on myös julkaistu lukuisia erilaisia 7-ja 12-tuumaisia versioita: Rock and roll-version, extended dance version, extended R&B-version, instrumental-version jne., joilla kaikilla SRV:n kitara kuuluu. Toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Yleensä melko vähän, ja tämän takia Vaughan yritti poistaa nimensä versioista kuunneltuaan lopulliset miksaukset, mutta siellä se useimmissa kuitenkin on.

1985: Living For a Song - Roy Head (LP)
Levyn kannessa ei tarkalleen sanota missä kappaleessa/kappaleissa Vaughan soittaa, mutta parhaiten soitto on tunnistettavissa kappleessa "Louisiana Back Road". Myös Lonnie Mack  soittaa levyllä, josta ei tietääkseni ole tehty CD-versiota. Levyä on miltei mahdotonta löytää.

1985: Twilight Time - Bennie Wallace (LP/CD)

Tenneseestä alunperin kotoisin oleva tenorisaksofonisti joka soittelee lähinnä jazzia mutta myös teksasbluesia. SRV soittaa kappaleissa "Trouble In Mind" ja "All Night Dance". Levyn painos on loppunut aikoja sitten ja korkkaamattomasta CD:stä saa maksaa jopa 200 taalaa. Käytettyjä saa toki halvemmallakin. Levyllä vierailee myös Dr. John.

1986: Emerald City - Teena Marie (LP/CD)
R&B, funk ja hip-hop-ladyn harhapolku rockenrollin ihmeelliseen maailmaan ei oikein kiinnostanut faneja ja levy on aikalailla unohdettu. Motownissa aikoinaan mm. Smokey Robinsoninkin taustalla lauleskellut Lady T on aika epätodennäköinen SRV-yhteys. Mies soittelee biisissä "You So Heavy".

1986: Heartbeat - Don Johnson (LP/CD)
No jos puhutaan epätodennäköisistä yhteyksistä niin tässä varmasti malliesimerkki. Miami Vice-miehellä meni tuolloin lujaa ja levy-yhtiöllä lienee ollut riittävästi pätäkkää heittää äänityksiin jotta mukaan saatiin myös mm. Bonnie Raitt, Ron Wood, Willie Nelson, Dweezil Zappa, Dickie Betts ja Michael Des Barres. SRV soittaa levyllä kappaleissa "Heartache Away" ja "Love Roulette". Luultavimmin, siis melkoisen satavarmasti, SRV soittaa myös Euroopassa julkaistun 12-tuumaisen b-puolella kappaleessa "Streetwise", vaikka krediiteissä ei miestä mainita.

1986: Famous Blue Raincoat - Jennifer Warnes (LP/CD)

Warnesin Leonard Cohen-coveralbumi kunnianosoituksena entiseltä taustalaulajalta. SRV soittaa kappaleessa "First We Take Manhattan". Biisistä on myös olemassa versio nimellä "Extended Stevie Ray Vaughan Remix" joka löytyy ainoastaan radioasemille suunnatulta 12-tuumaiselta promolta. SRV esiintyy myös kappaleen promovideolla.

1987: Back To The Beach - Various Artists (LP/CD)
Samannimisen leffan soundtrack. Stevie Ray myös esiintyy leffassa soittaen surfkitaristi Dick Dalen kanssa kappaletta "Pipeline" joka on siis myös levyllä. Tuon biisin takia ei levyä kannata hankkia sillä se löytyy myös SRV:n Real Deal kakkososasta ja tuoreemmalta Solos, Sessions and Encores-levyltä. Kappale löytyy lisäksi muutamilta Dick Dale-kokoelmilta ja erään surflehden mainos CD:ltä.

1987: I´m In the Wrong Business - A.C.Reed (LP/CD)
Jimmy Reediltä nimensä pöllinyt teksasilainen bluesfonisti ehti soitella monien suurien nimien kanssa: Buddy Guyn, Junior Wellsin, Son Sealsin ja Albert Collinsin esimerkiksi. Tämä on vasta miehen toinen sooloalbumi ja sillä esiintyy myös Bonnie Raitt. SRV soittaa kappaleissa "I Can´t Go On This Way", "These Blues Is Killing Me" ja "Miami Strut".  "These Blues" löytyy myös SRV-boxista vuodelta 2000.

1987: Characters - Stevie Wonder (CD)
Wonderin viihdepuolelle jo kallistuneen levytysuran ensimmäinen levy joka ei noussut Top 20:een. SRV ei esiinny LP-versiolla vaan ainoastaan CD:n bonusbiisissä "Come Let Me Make Your Love Come Down" yhdessä B.B.Kingin kanssa. SRV esiintyi yhdessä Wonderin kanssa myös MTV:n tunnin ohjelmassa levyn tiimoilta.

1987: Distant Drums - Brian Slawson (LP/CD)

SRV soittaa ja "lauleleekin" biisissä "Bumble Bee Blues" joka on jazz/blues-sovitus Nikolay Andreyevich Rimskij-Korsakovin kuulemma kuuluisastakin klassisesta sävellyksestä "Flight of the Bumble Bee". Juilliardin käynyt perkussionisti, klassinen musiikki ja SRV ei paperilla näytä oikein hyvältä, mutta biisi on itseasiassa erittäin hieno.Voit kuunnella ja vaikkapa ladata sen täältä.

1987: Loaded Dice - Bill Carter (LP)
Ihan asiallisen mutta totaalisen tuntemattomaksi jääneen teksasilaismuusikon toinen levy jota ei ole julkaistu CD:nä eikä vinyyliäkään mistään enää löydy. SRV kappaleissa "Loaded Dice", "Chain of Fools" ja "Na Na Ne Na Nay" joka löytyy taas Solos, Sessions and Encores-levyltä. Velipoika Jimmie soitta myös levyllä. Carter on myös soitellut Johnny Deppin kanssa.

1990: Under the Red Sky - Bob Dylan (LP/CD)
Kokkeja oli soppaa keittämässä aika monta. Levyllä esiintyy mm. SRV, Jimmie Vaughan, George Harrison, Slash, David Crosby, Elton John Ym.Ym. Don Wasin tuottama levy oli pienoinen pettymys eikä Dylan levyttänyt uutta omaa materiaalia ennen vuotta 1997. SRV soittaa kappaleissa "Cats In the Cradle", "10,000 Men" ja "God Knows".

1992: Sacred Sources 1 - Live Forever (CD)
Vaikka Stevien levyllä livenä esittämän kappaleen "Riviera Paradise" huhutaan joissain lähteissä olevan hänen viimeisestä esiintymisestään, se ei kyllä ole Alpine Valleyn kummastakaan esiintymisestä vuodelta 1990 joista on runsaasti bootleg-materiaalia. Tätä versiota ei ole julkaistu muualla.

1994: Bird Nest On the Ground - Doyle Bramhall (CD)

Stevie Rayn osuus, eli biisi "Too Sorry", on äänitetty vuonna 1981 ja mukana on jo alkuperäinen Double Trouble. Eli siis Reese Wynans ei ole vielä mukana vaan ainoastaan Tommy Shannon ja Chris Layton. Tämä on varhaisin virallisesti julkaistu äänite yhtyeeltä. Bramhall on kirjoittanut Stevielle useita biisejä, mm. tälläkin levyllä kuultavan "Change It" joka löytyy Vaughanin versiona Soul To Soul-levyltä.

1996: The Peacemaker - Jerry Lynn Williams (CD)
Enemmänkin lauluntekijänä tunnettu teksasilainen kitaristi oppi huhujen mukaan kitaransoittoa teini-ikäisenä kiertäessään roadhouse-ympyröissä Little Richardin bändin silloin vielä tuntemattomalta kitaristilta nimeltään
Jimmy James. No, en tiedä kuuluuko tuo Hendrix-yhteys urbaanilegendojen joukkoon, mutta ihan hienosti mies ainakin oppi soittamaan. Stevie soittaa levyllä kappaleessa "Just How You Play The Game" joka äänitettiin Vaughanin viimeisessä studiosessiossa vuonna 1990. Williams kirjoitti osittain biisin "Tick Tock", joka ilmestyi postyymisti Vaughanin veljesten Family Style-levyllä.

1998: Big Blues Extravaganza - The Best Of Austin City Limits (CD)
Kokoelma taas, kyllä. Mutta tältä levyltä löytyy tuohon aikaan ennenjulkaisematonta materiaalia joten se lienee oikeutettua mainita. "Love Struck Baby" on äänitetty livenä vuonna 1983 ja se ilmestyi SRV-levyllä vasta vuoden 2000 boxissa jossa oli erheellisesti maininta: previously unissued. Levyllä on myös Jimmie Vaughanin soittama ja Aaron Nevillen kynäilemä tribuutti Stevielle "Six Strings Down". Ja kuinka ollakaan, Austin City Limits-konserteista löytyy runsaasti ei-ihan-niin-virallista materiaalia.

1999: In Session - Albert King with Stevie Ray Vaughan (CD)
Tämä äänite on televisioidusta jamisessiosta Kanadassa vuonna 1983. Stevie soittaa koko levyllä. Yksi levyltä ylijäänyt biisi julkaistiin Albert Kingin Stax-Profile levyllä vuonna 2006. Erittäin kannattava ostos. Tämä on tietysti hieman rajatapaus onko tämä virallinen SRV-julkaisu vai ei, mutta eiköhän tämä ole kuitenkin ennenkaikkea Albert King-julkaisu jolla SRV esiintyy.

1999: Sugar Coated Love - Lou Ann Barton (CD)

Tässä on hieno mahdollisuus kuulla alkuaikojen Stevie Ray Vaughania joka soittaa jo yhtä hienosti mutta ehkä hiukan raaemmin kun jatkossa. SRV soittaa 9-10 viimeisessä kappaleessa jotka on levytetty vuonna 1977, eikä niitä ole aiemmin julkaistu. Levystä on myös olemassa lyhyempi Euroopan versio nimellä Thunderbroad.

2001: It´s Beem A Long Time - Double Trouble (CD)
Tämä on ihan kuriositeetti. SRV soittaa levyllä about 30 sekuntia joka on äänitetty 80-luvun alkupuolella kuuluisasa Lupo´s bluesmestassa. Biisi "Chateaux Strut" soi levyn lopussa kunnianosoituksena kuolleelle legendalle eikä sitä ole kreditoitu levyn kansissa.

2004: Power of Soul - A Tribute to Jimi Hendrix (CD)
SRV soittaa levyllä "Little Wing/Third Stone from the Sun", joka on äänitetty livenä vuonna 1984 King Biscuit Flower Hourissa.

2004: Carved In Stone - Live at Red Rocks vol. 2 ( CD)
Tämäkin on tietysti kokoelma, mutta silti. Kokoelmassa on suurimmaksi osaksi ennenjulkaisemattomia live-esityksiä Red Rocks Amphitheatresta Coloradossa ja Stevien osuus on hänen omasta showstaan vuodelta 1988 ja biisi on "Pride and Joy". Löytyisi toki usealtakin bootleg-äänitteeltä.

2004: Everybody´s Got to Learn Something - Zucchero (CDS)
Kappale "Mama" äänitettiin vuonna 1989, mutta sitä ei julkaistu silloin missään. Sitä ei löydy myöskään Zuccero & Co:n nimellä 2004 julkaistuista eri CD-versioista vaan ainoastaan tältä sinkulta. Tosin CD:n Italian painoksen mukana tuli bonus DVD jolla SRV esiintyy studiossa levyttämässä tätä kappaletta. JA vuonna 2006 ilmestyi kahden CD:n ja DVD:n paketti jossa Stevie taas EI esiinny DVD:llä, mutta bonus CD:llä on eri versioista biiseistä ja kappaleita joita ei löydy levyltä ja tuolla levyllä on jälleen tämä biisi.

2005: Crawlin´ - Marc Benno & the Nightcrawlers (CD)

Tämä levy julkaistiin alunperin ainoastaan 1000 kappaleen rajoitettuna eränä Marc Bennon Japanin-kiertueen yhteydessä. Kyseessä on materiaalia joka äänitettiin jo vuonna 1973 Nightcrawlersien albumille jonka A&M kuitenkin hyllytti. Levy julkaistiin myöhemmin vuonna 2006 myös USAssa eri kansilla ja pois oli tiputettu yksi biisi eli "Slammer Jammer". SRV soittaa käytännössä läpi koko levyn. Levyllä soittaa myös Doyle Bramhall.

2005: A Night Of The Blistering Blues - B.B.King & Friends (CD)
Oikeastaan tämä oli alunperin VHS nimeltään A Night Of Red Hot Blues vuodelta 1987, josta julkaistiin myöhemmin DVD:t Blues Session ja  A Night Of The Blistering Blues joka myytiin alunperin yhdessä bonus-CD:n kanssa. Myöhemmin CD:tä on saanut myös erikseen. Sitä löytyy myös nimellä B.B.King & Friends - Live at Ebony Theatre. SRV soittaa biiseissä "That´s Why I Sing The Blues", "The Sky Is Crying", "In The Midnight Hour", "Let The Good Times Roll", "Take My Hand (Precious) Lord" ja "Closing Jam". Lauteilla on myös mm. Paul Butterfield, Eric Clapton, Etta James ja Albert King.

2006: Stax Profiles - Albert King (CD)
Kuten jo aiemmin mainittiin levyllä oleva SRV-biisi "Born Under a Bad Sign" on äänitetty samassa jamisessiossa vuonna 1983 kuin vuonna 1999 ilmestynyt In Session-levy.

Siitähän tulikin aika pitkä lista. Ja kuten sanoin, saa korjata ja täydentää jos virheitä tai puutteita joku huomaa.

Nyt soi: Omar & the Howlers - Hard Times in the Land Of Plenty

Kent Dykes on leimallisesti Teksasin miehiä kuten niin monet muutkin tämän musiikkilajin miehet. Mies on kuitenkin syntynyt McCombissa Mississippissä, Bo Diddleyn mailla, ja muutti majansa Austiniin vasta aikuisella iällä vuonna 1976. Tuolloin Teksasissa muhi klubeilla tulevia suuruuksia kuten Stevie Ray Vaughan ja velipoika Jimmie Thunderbirdseineen, joten aika oli otollinen. Jo Mississippissä kasattu Howlers muutti mukana, mutta kesti keikkailua vain vuoden kunnes pojat muuttivat takaisin kotikonnuille. Omar-nimen omaksunut blueshemmo kasasi nopeasti yhtyeen ja alkoi kierrellä ahkerasti.

Lähes kaikilla Teksasin bluesmiehillä on takanaan jo vuosikausia ahkeraa kiertämistä kuppiloista toiseen ennen levytyksiä joten poikkeuksetta debyytit ovat vahvempia kuin nykyisten vasta polkaistujen bändien raakileet. Howlersien vuoden 1980 ensilevy Big Leg Beat ei kuitenkaan herättänyt vielä vastakaikua Teksasin ulkopuolella vahvuudestaan huolimatta. Vasta vuonna 1987, saatuaan sopimuksen Columbialle, yhtyeen onnistui breikata laajemmin levyllään Hard Times In the Land Of Plenty. Levy oli pieni liike rockimpaan suuntaan, mutta blues soi kuitenkin yhä vahvasti mukana. Sellaista Fabulous Thunderbirds-tyyppistä mukavaa Teksas R&B-tyylistä americanaa tuo levy kaikkinensa on.

Tämä levyn nimibiisi soi hienosti Omarin rouhean Howlin´ Wolf-tyyppisen lauluäänen kera, joka onkin tunnistettavin elementti bändin soundissa. Vaikka Omar ihan mukiinmenevä kitaristi onkin ei tässä biisissä Teksasille ominainen kitaravirtuositeetti nouse mahdottomasti esiin. Mutta mukavasti rullaa ei siitä mihinkään pääse. Huolimatta siitä että  tämä levy oli kohtuullinen myyntimenestys jäi yhtyeen sopimus Columbian kanssa vain kahden levyn mittaiseksi.

Bändi on noitten Columbia-levytysten jälkeenkin julkaissut levyjä tasaiseen tahtiin pienemmille levymerkeille, mutta Hard Times-levyn suosioon he eivät ole enää päässeet. Omar Kent Dykes on myös levytellyt soololevyjä vuosien mittaan joista ehdottomasti huomionarvoisin on vuonna 2007 julkaistu On The Jimmy Reed Highway josta kuin varkain tulikin duolevy Jimmie Vaughanin kanssa. Mukana on myös mm. Howlin Wolfin, Sonny Boy Williamsonin ja Jimmy Reedinkin taustalla soitellut Delbert McClinton, James Cotton Muddy Watersin bändistä, Kim Wilson Thunderbirdseistä, huima nouseva kitaristikyky Gary Clark Jr ja Stevie Ray Vaughanin entinen bändikaveri ja tyttöystävä Lou Ann Barton. Tämä Mississippiläiskollega Jimmy Reedin kunniaksi levytetty albumi sisältää helkkarin hienoja biisejä joista osa on sieltä hieman tuntemattomammastakin päästä tuon blueslegendan katalogia sekä muutamia aiheeseen liittyviä muita loistavia biisejä.

Myon - Oulun pojat maailmalla

En tapaa mainostaa, mutta tehdään poikkeus kavereille. Oululainen melodisen hevin orkesteri Myon on julkaissut tulevalta Vitalworks-albumilta pari uutta biisiä jotka kuulostavat oikein mukiinmenevältä.

Pojat palasivat juuri Murmanskin kiertueelta jossa meno oli kuulemma riehakasta kaikin puolin. Muutenkin bändin levyt menevät paremmin kaupaksi ulkomailla ja heillä ainakin oli niin monen bändin haaveilema kansainvälinen levytyssopimus brittiläisen Escape Musicin kanssa ja jakelusopimus joka kattoi mm. Euroopan ja Japanin markkinat. AMG julkaisi bändin 2002 alunperin julkaiseman Ghost In Paradise-albumin maailmanlaajuisesti vuonna 2005 ja se menestyi kohtalaisesti erityisesti Japanissa. Tuleva levy taitanee ilmestyä kuitenkin oululaisen Soundmixin kautta. Varma en ole onko kansainvälinen jakelusopimus vielä voimassa.

Myon - Still Alive


Yllä soiva biisi on vuoden 2005 albumilta Slideshow.

Uuden sinkun julkaisubileet Oulussa keikan merkeissä Vanhalla Paloasemalla 4.9. klo 20.00. Sinne siis.

Joitain biisejä voipi kuunnella Facebookista taikka yhtyeen Myspace-sivuilta.  
Niin ja uusia biisejä saa vaikkapa tuolta iTunesista.

Dillinger Escape Plan - Ire Works (2007)

Tällä kertaa käsittelyssä onkin hieman tuoreempi platta. Ja varmasti myös hiukan eri genrestä kuin suurin osa edellisistä. Rauhallisen sunnuntai-illan musiikkia tämä ei taatusti ole, jos ei nyt sitten viikon aikana ole kaikki mennyt ihan persiilleen.

Mathcoreksi tätä tuon genren yhden johtavan bändin musiikkia kuulemma kutsutaan. Mikä noin aluksi ei oikein mennyt omaan jakeluuni. Lukion matikanope kun oli ainakin sitä mieltä että matematiikan kieli on maailman kauneinta, selkeintä ja loogisinta, jossa kaikella on tarkka tarkoituksensa eikä siinä ole mitään ylimääräistä tai häiritsevää. Eli aikalailla eri juttu kuin tämän rytmiorkesterin musiikki. On kai tuossa matikkametalli-määritelmässä varmasti oma pointtinsa, noin musiikkiteknisesti kun lajin "melodiat" liikkuvat kaikenmaailman 7/8, 11/8 tai vaikkapa 13/8 epäsymmetrisissä tahtilajeissa perinteisemmän rockin 4/4 sijaan. Ja tuo kompleksisuus on kuulemma antanut genrelle nimen. No kompleksisuutta ja varmasti myös komplekseja tämän bändin musiikkissa tuntuukin riittävän.

Täytyy myöntää että ensimmäiset pari vuotta hankkimisen jälkeen tämä levy keräsi ahkerasti pölyä hyllyssä. Kunnes keksin sille funktion. Sen sijaan että olisin tätä oikein kuuntelemalla kuunnellut ja yrittänyt syventyä musiikillisiin hienouksiin, jotka tuntuivat aika-ajoin puuduttavilta, huomasin että sen adrenaliinia nostava vaikutus sopi kuin nakutettu treenimusiikiksi. Siinä saa säkki ja kahvakuulat sopevasti kyytiä kun ajoittainen kakofonia ja kaoottisuus antavat kovaa soitettuna lisävoimia. Kun musiikissa on kaikenmaailman erikoisia ratkaisuja jotka sohvalla istuessa tuntuvat välillä itsetarkoituksellisilta ja päälleliimatuilta, saa homma treenatessa ihan uuden ulottuvuuden. Varmasti fiilis on hiukan sama kuin kuunnellessa tätä musiikkia livenä, jota en ole ikinä saanut kokea. Ja nimenomaan adrenaliinipurkauksiin tämä musiikki sopii, ja siihen se varmasti ennenkaikkea tähtääkin. Ei tämä ole sohvallafiilistelymusiikkia.

Yhtyeen  vasta kolmas albumi alkaa tiukasti kuin alleviivaten yhtyeen raivoa biisillä "Fix Your Face" jossa melodiaa on lähinnä Ben Weinmanin hienossa kitaroinnissa ja sitäkin vain hippusen ja laulaja Greg Puciato kuulostaa ajoittain Lemmyltä. Ihan hyvässä mielessä. Taustalla huutaa myös yhtyeen entinen solisti Dimitri Minakakis. Tiukka basso kuljettaa kappaletta eteenpäin kuin junaa. Mahtavaa lämmittelymusiikkia, syke nousee heti riittävälle tasolle. "Lurch" jatkaa aikalailla samasta mistä edellinen biisi lopetti. Suoraan sanottuna biisin vaihtumista ei aina edes huomaa jollei ole tarkkana. Jotenkin Puciato pystyy ajoittain tolkuttomasta karjunnastaan huolimatta kuulostamaan siltä että homma on jatkuvasti vakuuttavasti hanskassa eikä karkaa käsistä. Ehkä tämän hurjan alun tarkoituksena on ollut hieman tyynnytellä corefaneja, sillä kolmas biisi "Black Bubblegum" on miltei radioystävällistä poprockia, joka ei ole kaikkien fundamentalistisimpien fanien mieleen. Liian linkinparkia kuulemma. Vaikka Faith No Morelta tuo minusta kyllä aika paljon kuulostaa. Eli ihan hyvältä siis.

Purkkapoppi on ihan mukava hengähdystauko jolla bändi voi osoittaa että kyllä nämä tavallisemmatkin melodiahommat on hallussa jos niin vain halutaan. Vaikka harvemmin halutaan. "Sick On Sunday" kuulostaa välillä jazzilta, välillä progelta ja miltä milloinkin, tunnelma ja tempo poukkoilee muutenkin sinne tänne pysyen kuitenkin jotenkuten kasassa. Intron jälkeen biisi loppuu ennenkuin ehtii kunnolla edes alkaa. Sopii intervallihommiin kumman hyvin. Kauhuleffamaisesti alkava "When Acting As A Particle" on hiukan jamisession ylijäämäraidalta vaikuttava jopa ambientmainen kokeilu jossa miksauspöydän potikoita on käännelty suuntaan jos toiseenkin.

Hardcore-meiningillä raivokkaasti aloittava "Nong Eye Gong" kääntyy välillä näennäiskaoottiseksi riffittelyrockiksi. Biisissä ei ole mitään erityisen mieleenjäävää, jos ei sitten se, että siinä on ikäänkuin koottu  bändin kaikki vaikutteet yhteen ja samaan biisiin. Kouristeleva "When Acting As A Wawe" palaa sisarbiisinsä tunnelmiin potikanvääntelyineen ja nyrjähtelevine sävelkulkuineen. Hiukan liian teennäistä nyrjähtäneisyyttä minun makuuni. "82588" ärjyy taas eteenpäin hiukan alkuvoimaisemmin. Lyhyt kestoo takaa sen että jännite säilyy alusta loppun eikä väliin tarvitse pakolla tunkea mitään itsetarkoituksellisen erikoista. Kunnon mättöä.

"Milk Lizard" alkaa kuin vanha joku vanha Cult-biisi, jota en saa millään mieleeni. Ja jatkokin kuulostaa hiukan siltä. Ehkäpä levyn perusrockein biisi pikkuisella lisähöyryllä tai sienillä varustettuna. Ei nyt sentään ihan lauantain toivotut-kamaa, mutta tässä yhteydessä kuitenkin pikkuisen perinteisempi rockenrolli, joka ei kuitenkaan kuulosta mitenkään teennäiseltä mainstream-yleisön miellytysyritykseltä. Mutta palataanpa asiaan. "Party Smasher" on hiukan kuin leikkaa-liimaa-askartele periaatteella koottu yhtyeen peruslinjan kuuloinen tuotos. Kaippa tästä olisi voinut ope ainakin kasin antaa omaperäisyydestä. Vaikkakin välillä tuntuu että omaperäisyys tällä bändillä muuttuu aika äkkiä tavanomaisuudeksi.

Faith No More-vertauksilta ei voi välttyä myöskään seuraavan kappaleen kohdalla. "Dead As History" potkii asteen "normaalimmalla" tavalla ja on yksittäisenä biisinä mielestäni koko levyn parasta antia. Kappale sopisi itsetehdylle kokoelmalle varsin hyvin. Biisin lopussa oleva tunnelmaosio sopii kohdalleen mainiosti. "Horse Hunter" alkaa jo pikkuisen puuduttaa. Mitään ihmeellistä tähän räyhäkkyyteen ei ole keksitty, mutta täytyy myöntää että laulaja osoittaa taas kerran olevansa tämän genren vakuuttavimpia karjujia. Mies saa tosin apuja Mastodon yhtyeen kitaristi-laulaja Brent Hindsiltä. Joku ihme koukku tässä biisissä kuitenkin on, mutten oikein keksi mikä. Päähän se jää ainakin soimaan.

Viimeinen biisi "Mouth Of Ghost" hoitaa sopivasti loppujäähdyttelyn. Jazzmaisen haikeasti tunnelmapalana alkava kappale tihentää tunnelmaansa loppua kohden. Varmasti nimenomaan tuo kauhea kaahaus ja mättö on se, joka yhtyeen perusfaneja eniten miellyttää, mutta itselleni maistuvat paremmin nuo pikkuisen perinteisempään kallistuvat biisit. Ne osoittavat yhtyeessä olevan enemmän kuin vain itsetarkoituksellisia ja eriskummallisia sointukulkuja. Pikkuisen kaheliahan tämä musiikki kuitenkin välillä on, mutta toisaalta siinä on sen viehätyskin. Tosin, kuten jo totesinkin, uskoisin yhtyeen maistuvan paljon paremmin livenä, muutama Glenfiddich mahassa lämmittämässä hämärtyväsä kesäillassa, hyvässä kaveriporukassa ja nupit kaakossa. Siis Marshalleiden nupit.

Biisilista:

01. Fix Your Face
02. Lurch
03. Black Bubblegum
04. Sick On Sunday
05. When Acting As A Particle
06. Nong Eye Gong
07. When Acting As A Wave
08. 82588
09. Milk Lizard
10. Party Smasher
11. Dead As History
12. Horse Hunter
13. Mouth Of Ghosts

Yksi näkökulma

Tietysti tämmöisten postausten kanssa täytyy olla hiukan varovainen, ettei nyt vain kukaan loukkaannu. En todellakaan yleistä ja minulle on ihan sama mihin kukanenkin uskoo. Ihmettelen vain, että miten joku on viitsinyt nähdä näin paljon vaivaa tulkitakseen rocksanoituksia ja -tapahtumia omien tarkoitustensa mukaisesti. Asiaan on kyllä huolella perehdytty.

Kun tässä nyt minun ja muidenkin blogistien kanssa on aika-ajoin pohdittu laulunsanojen merkitystä ja tarkoitusta, tai musiikkielämän myyttisiä sattumuksia, niin nyt sainkin kuulla että lähes kaikki oleellinen on ratkaistu jo aikoja sitten. Täältä on peräisin sekin Kiss-jutussa ollut anekdootti.

Tällä kasetilla saa siis selvityksensä monet populaarimytologiaan liittyvät tapahtumat.  Kaikkein hienoimmin kertoja on kuitenkin ratkaissut Stairway to Heavenin sun muiden biisien sanoman sekä oikeinpäin että väärinpäin soiteltuna. Tuossa on jo oikeasti nähty vaivaa. Sekin on ratkennut, minkä takia rockyhtyeet näitä "salaviestejä" levyilleen laittavat. Itsekin toki juniorina levyjä väärinpäin yritin soitella kun juttuja kuulin, mutta täytyy kyllä tunnustaa että en koskaan ollut järin vakuuttunut. Enkä ole nytkään. Tietysti harmillista että näin cd-aikana tuo salajutska ei oikein tahdo onnistua.

Kuunnelkaapa oheiselta sivulta vähän totuuksia tästä meidän niin paljon pitämästämme populaarimusiikista.

Naurattaahan tämä tietysti, mutta samalla ihmetyttää onko tämän joku joskus ihan uskonutkin. Hiukan perverssillä tavalla kiinnostava nauha joka oli pakko kuunnella loppuun saakka vaikka homma on ihan dadaa. Tai ehkäpä juurikin siksi. Ja malttakaahan tuo pitkähkö alustus, homma paranee kyllä loppua kohti ja moni itseäsikin vaivannut salaisuus tulee ratkaistuksi.

Nyt soi: Fairport Convention - Farewell, Farewell

Tuossa Led Zeppelinin "The Battle Of Evermore":a kuunnellessa tuli taas ihasteltua kuinka upeaa jälkeä Sandy Denny tuossakin biisissä tekee. Minä kun olen hiukkasen heikkona näihin kaunisäänisiin naislaulajiin. Ja varsinkin tällaisiin hiukan runotyttömäisempiin ääniin enkä niinkään Celine Dionin kaltaisiin mahtipontisiin kailottajiin.

Fairport Convention muutti tyyliään tälle levylle aika pitkälti juuri Sandy Dennyn ansiosta. Alkuaikoina bändi oli hakenut materiaalia ja inspiraatiota Amerikasta ja "ansainnut" näin tittelin Englannin Jefferson Aeroplane. Uusi britti/keltti-folkrock iski heti läpi ja vuonna 1969 ilmestyneestä Liege & Lief-levystä on tullut klassikko, mikä on todellakin aivan oikeutettua.

Asialla on nykyäänkin yhä keikkailevan yhtyeen se monien mielestä paras kokoonpano. Dennyn ohella yhtyeessä vaikutti tuolloin myös toinen legendaksi, ainakin folk-rock piireissä, noussut kitaristi-lauluntekijä Richard Thompson. Thompson soitti vielä seuraavalla levyllä, kunnes lähti muihin projekteihin. Basisti Ashley Hutchings lähti tämän levyn jälkeen perustaakseen myös arvostetun yhtyeen Steeleye Span. Myös Denny häipyi levyn jälkeen perustaakseen yhtyeen Fotheringay ja sen jälkeen soolouralle kunnes taas palasi Fairportiin myöhemmin yhden levyn ajaksi.

Tämä Richard Thompsonin kirjoittama biisi on yksi levyn kauneimmista. Se sointuu hienosti  levyn traditionaalisiin kansansävelmiin. Vaikka se soitetaankin sähköisesti, se tehdään hienosti perinteitä kunnioittaen. Juuri ennen levyn tekoa yhtyeen pakettiauto joutui vakavaan kolariin jossa kuoli 19-vuotias rumpali Martin Lamble ja Richard Thompsonin naisystävä Jeannie Franklyn. Muut soittajat meinasivat jo pistää pillit pussiin mutta menivät kuitenkin ja tekivät uransa hienoimman albumin. Tämän biisin on sanottu olevan kunnianosoitus noille kuolleille nuorille.Vanhaksi ei ehtinyt Sandy Dennykään, vaan hän kuoli jo 31-vuotiaana vuonna 1978.

KISS my ass !

Tämä meni minulta jotenkin ihan totaalisesti ohi. Vaikka siinähän se vissiin oli koko ajan ja kaveritkin siitä meuhkasi varsinkin 70-80-luvun taitteissa, mutta en millään lailla oikeastaan noteerannut koko juttua. Kävin kyllä jopa konsertissa Oulun Jäähallissa vielä vuonna 1983 tai 4. Ei vain iskenyt sitten millään. Bändi oli silloin jo riisunut nuo mielestäni ei-niin-coolit naamarit jotka pikkuisen aiheuttivat jopa huvitusta oheisenkaltaisilla naurettavilla poseerauksillaan. Olisi ehkä kannattanut kysyä joltain visuaalisen alan ammattilaiselta tai imagokonsultilta ennenkuin Vinnien The Ankh Warrior-maskit maalailtiin.

Anekdootti: Uskovaiset omien sanojensa mukaan iskivät tuohon Oulun konserttiin ankarasti. He kiersivät saatanallisen orkesterin konserttipaikan seitsemään kertaan ja tarinan mukaan Kiss ei pystynyt soittamaan koska uskovaiset olivat kyenneet sitomaan pahuuden voimat. Yhtye oli kuulemma yrittänyt soittaa ensimmäistä kappaletta ja lopettaneet kesken, toisen, kolmannen ja neljännen kappaleen kanssa oli käynyt samoin. Sitten jonkun ajan päästä lavalle oli heitetty joku suomalainen bändi "auttamaan". En kyllä kuolemaksenikaan muista tuollaista tapahtumaa, mutta voisikohan olla että legendan taustalla on soundcheck-lämppäri-ilmiö. Mutta mistäs tuon tietää,  konsertista kun on huomattavan paljon vähemmän muistikuvia kun saman vuoden Frank Marinon keikasta joka oli helkkarin hienoa revitystä.

Jos tuota nyt oikein tiukasti pohtii niin onhan se melko helvetin naurettavaa että aikuiset miehet pukeutuvat, meikkaavat ja poseeravat noin lapsellisesti ja naurettavasti. Toisaalta saman aikaan diggailin Judas Priestiä jonka kundit näyttivät varmaankin vähintään yhtä lailla todellisuudesta irtautuneilta. Birmignhamilaiset juntturat niittisissä nahkakuteissa koppalakki päässä ja Harlikka lavalla. Jotenkin se vain tuntui silloin niin paljon aidommalta ja rehellisemmältä. Vaikka Robbie onkin myöhemmin tullut ulos kaapista voinen sanoa että hän tuolloin oli kyllä helkkarin paljon machompi kuin virkaveljensä. Näin siis minun mielestäni. Mutta jos ihan objektiivisesti näin jälkeenpäin pohditaan niin tuo visuaalinen puoli tuskin oli kuitenkaan se syy jonka vuoksi en ikinä liittynyt Kiss Armyyn. Todistetusti visuaalinen silmäni ei ollut järin kehittynyt noihin aikoihin.

Kissillä on kuulemma maailman uskollisimmat fanit. Se on ihailtavaa. Kyllä bändin on täytynyt tehdä jotain ihan helkkarin hienosti ja hyvin että näin on päässyt tapahtumaan. Itsekin tunnen joitain muuten ihan selväpäisiä ihmisiä jotka vielä tässäkin iässä (vaikka nuoriahan me olemme) vannovat Kissin nimeen fanaattisesti. Muutamankin kerran olen joutunut toteamaan että kyllä, olen jo nähnyt tuon Kiss-sarjakuvan, varvassukan tai whatever. Muista asioista heidän kanssaan pystyy juttelemaan kuitenkin useimmiten ihan suhteellisen normaalisti.

Kun Rammstein tai joku muu machobändi tekee huonon ja naurettavan biisin, videon tai esiintymisen, se nostaa esille parodian mahdollisuuden. Että homma olikin vain niinkuin silleen parodiaa. Kun ei kehdata sanoa että ehkä tämä meidän machoilu, itsekeskeinen ja naurettava esiintyminen nyt vain yksinkertaisesti meni vähän niinkuin pikkuisen överiksi. Ehkä meidän tyylitaju hiukan petti tai jarrut sakkasi. Ehkä olemme tosiaan hiukkasen vierautuneet todellisuudesta. Näin tuntuu toisinaan käyneen myös Kissin kanssa. En ole aina oikein tiennyt näiden sarjakuvasankareiden kanssa että missä mennään. Ollaanko tosissaan vai tehdäänkö pilaa itsestä taikka yleisöstä. Mielestäni on vain hellyyttävää jos jokin yhtye on hiukan naurettava jos se on kuitenkin tosissaan ja vakavissaan asiansa suhteen. Mutta tästä bändistä sitä ei aivan tiedä. Tuntuu hiukan että jotakuta tosissaan vedetään koko ajan reppuun ja pojat nauravat matkalla pankkiin.

Koska en ole näiden ulkomusiikillisten asioiden kautta oikein pystynyt muodostamaan tästä kuulemma erittäinkin merkittävästä bändistä mitenkään erityisen negatiivista kuvaa, täytynee hiukan nihkeän suhtautumiseni orkesteriin johtua ihan musiikillisista syistä. Ja kun oikein muistelin niin tätä kirjoittaessa tuli mieleen ainostaan yksi biisin nimi, eli tuo Oulun keikan aikainen "Lick It Up". Tuo vahvasti kantaaottava yhteiskuntakriittinen laulu kyllä aikalailla tarkasti kuvaa rytmiorkesterin meininkiä. Melko käsittämätön poppimainen mukahevirenkutus. En aio teeskennellä että laulujen sanat aina olisivat ne tärkeimmät asiat, mutta c´mon, jotain tolkkua. Ei tuossa kyllä musiikillisestikaan ole mitään erityisen muistettavaa.

Kyllähän ne vanhemmat levyt olivat tietysti hiukan tiukempia, mutta en minä kyllä millään oikein ymmärrä tätä juttua. Että miten ihmeessä näinkin keskinkertaisesta bändistä on päässyt muodostumaan yksi musiikkimaailman suurimmista ilmiöistä. Hattua täytyy kyllä nostaa. On kai noita varmaan monia kymmenen kertaa lahjakkaampia soittajia tai säveltäjia, puhumattakaan sanoittajista, jotka eivät ikinä edes ole päässeet levyttämään. Mutta kaikkein innokkaimpienkaan Kissystävien ei nyt kannata repiä pelihousujaan, en yritä mollata orkesteria, sillä tiedän että se on monelle tärkeä. Yritän vain monisanaisesti kertoa että en vain tosissaan ymmärrä. Mutta siinähän ei nyt sinänsä ole mitään uutta.

Ja vielä noista kuvista: Niitä on nyt tosi paljon koska tiedän että Kiss-faneille tuo visuaalisuus on puoli ruokaa. Parhaat yritin valita, mutta kuten jo tuli todettua minun visuaalinen kompetenssini ei aina välttämättä ole parasta A-luokkaa.

Muusikot keskustelee

Tämähän on tietysti osalle jo tuttua rocksaagaa, mutta laitetaan nyt silti.

Vuonna 1970 Neil Young  oli jo julkaissut kaksi sooloalbumia, soitellut Buffalo Springfieldin riveissä ja saanut maistaa mainetta ja mammonaa C,S,N & Y-superbändin kanssa. Syyskuussa Young julkaisi alunperin soundtrackiksi aiotun levyn After The Gold Rush. Levyllä oli mukana kappale Southern Man, joka arvosteli etelävaltioiden rasismia. Samaa aihetta sivuaa myös vuoden 1972 Harvest-levyn kappale "Alabama". Innoituksena Southern Man-kappaleeseen toimi myös itse koettu punaniskojen vihamielisyys pitkätukkaisia soittajapoikia kohtaan.

" Southern man better keep your head
Don't forget what your good book said
Southern change gonna come at last
Now your crosses are burning fast
Southern man

I saw cotton and I saw black
Tall white mansions and little shacks.
Southern man when will you pay them back?
I heard screamin' and bullwhips cracking
How long? How long?"

 

Lynyrd Skynyrd julkaisi toisen levynsä Second Helping vuonna 1974. Vastaus Youngille tuli tunnettuun tapaan laulussa "Sweet Home Alabama".

"Well I heard mister Young sing about her
Well, I heard ole Neil put her down
Well, I hope Neil Young will remember
A Southern man don't need him around anyhow" 

Tarina riitaisista muusikoista sai alkunsa. Biisistä tuli hetkessä etelävaltioiden punaniskojen kansallislaulu ja äärioikeisto käytti sitä omiin tarkoituksiinsa. Mutta, mutta. Laulu taitaa kuulua siihen samaan väärinymärrettyjen  kappaleiden joukkoon kuten esimerkiksi Youngin oma "Rockin´ In The Free World" taikka Springsteenin "Born In The USA". Ensinnäkin Skynyrdin miehet olivat kovia Neilin faneja ja kunnioittivat miestä, ja nokittelussa oli kyse lähinnä läpänheitosta. Ronnie Van Zant lauloi biisiä yleensä Neil Young-paita päällä, jollainen hänellä on myös Street Survivors-levyn kannessa.

Bändi halusi vain tuoda julki etteivät kaikki etelävaltion ihmiset olleet rasisteja tai punaniskoja. Ja sen että iso osa etelän ihmisistä kyllä tiesi ongelmista, eivätkä välttämättä tarvinneet Neil Youngia osoittamaan niitä. Myös laulun muuta sanomaa on ymmärretty väärin. Vaikka se toki on myös oodi omalle Alabamalle (vaikkakaan kukaan biisin kirjoittajista ei ollut sieltä kotoisin) se myös tukee Youngin laulun sanomaa eikä missään nimessä tukenut rasismia tai ollut kommentti etelävaltioiden oikeudelle olla piittaamatta ihmisoikeuksista. Laulussa ei ylistetä Alabaman kuvernööriä George Wallacea, joka oli tuohon aikaan tiukka rotuerottelun kannattaja. Päinvastoin säkeen "In Birningham they love their governor" perässä kuuluu kuoron "boo,boo,boo".



Ja koska tämmöisiä tarinoita on niin mukava rakennella ja paisutella, niitä on tapana myös tulkita hieman liiaksi. Young julkaisi kolmisen kuukautta Skynyrdin levyn jälkeen levynsä On The Beach, jolta löytyy kappale "Walk On".  Joissain yhteyksissä sen on tulkittu olleen jatkoa dialogille, eli vastaus Skynyrdin vastaukseen. Voihan näin toki osaksi ollakin, mutta uskottavampi selitys lienee se, että siinä viitataan entisiin (ja tuleviin) bändikavereihin Crosby, Stills ja Nash.

"I hear some people been talkin' me down,
Bring up my name, pass it 'round.
They don't mention happy times
They do their thing, I'll do mine"

Vuonna 1977 Neil Young esiintyi Miami Music Festival of Arts´ssa 125 000 ihmisen edesä. Skynyrdin kone oli pudonnut vain muutama viikko aiemmin. Young omisti encoren "muutamalle ystävälleen taivaassa", ja encorena oli "Sweet Home Alabama/Southern Man".



Suurin osa on ymmärtänyt Sweet Homen pelkkänä kunnioituksen osoituksena Alabamalle, ja jättänyt huomaamatta piilevän kriittisyyden. Vaikka Skynyrdin miehet varsin avoimesti olivatkin rotuerottelua vastaan ja puhuivat toisinaan kriittisesti Wallacen politiikasta. Myös toinen Southern-bändi Molly Hatchett näki vain pinnan ja päätti vastata omalla "maakuntalaulullaan". Floridalainen bändi julkaisi esikoisensa vuonna 1978 ja albumilla on biisi nimeltään "Gator Country".

"Well, I've been to Alabama, people - ain't a whole lot to see
Skynyrd says it's a real sweet home, but it ain't nothin' to me
Charlie Daniels will tell you the good Lord lives in Tennessee
I'm goin' back to the Gator Country where the wine and the women are free"

Neil Youngin hyvä ystävä Warren Zevon pisti myös lusikkansa soppaan vuonna 1980 albumillaan Bad Luck Streak in Dancing School. Albumin kappale "Play It All Night Long" on jonkinlainen kunnianosoituksen ja satiirin välimuoto Sweet Homesta. Se kertoo mm.insestistä ja toisenlaisesta maaseudun todellisuudesta, jossa vaari kuseskelee housuihinsa, äiti sairastaa syöpää, veli on seonnut Vietnamissa ja karja sairastaa ihan muuten vaan.

"There ain't much to country living
Sweat, piss, jizz and blood

"Sweet home Alabama"
Play that dead band's song
Turn those speakers up full blast
Play it all night long"

Biisi tuskin oli kannanotto suuntaan taikka toiseen, siinä Skynyrd oli vain symbolisesti kuvaamassa etelävaltioiden ylpeyttä omasta seudustaan, jossa kaikilla ei kuitenkaan mennyt yhtä hienosti.



Drive-By Truckers on alternative Country/Southern Rock-yhtye Georgiasta, jonka jäsenistä kolme on alunperin Alabamasta. Vuonna 2001 yhtye julkaisi albumin Southern Rock Opera, jossa käsitellään etelän meininkiä käyttäen kontekstina Lynyrd Skynyrdin vaiheita. Myös bändin miehet olivat ymmärtäneet, että Youngin ja Skynyrdin dialogi ei ollut panettelua toisiaan kohtaan vaan aivan päinvastoin. Kummatkin kunnioittivat toisiaan ja Truckers kertoo tästä selkein sanoin varsinkin kappaleessaan "Ronnie and Neil".

"And out in California, a rock star from Canada writes a couple of great songs about the
Bad shit that went down
"Southern Man" and "Alabama" certainly told some truth
But there were a lot of good folks down here and Neil Young wasn't around

Meanwhile in North Alabama, Lynyrd Skynyrd came to town
To record with Jimmy Johnson at Muscle Shoals Sound
And they met some real good people, not racist pieces of shit
And they wrote a song about it and that song became a hit

Ronnie and Neil Ronnie and Neil
Rock stars today ain't half as real
Speaking there minds on how they feel
Let them guitars blast for Ronnie and Neil

Now Ronnie and Neil became good friends their feud was just in song
Skynyrd was a bunch of Neil Young fans and Neil he loved that song
So He wrote "Powderfinger" for Skynyrd to record
But Ronnie ended up singing "Sweet Home Alabama" to the lord

And Neil helped carry Ronnie in his casket to the ground
And to my way of thinking, us southern men need both of them around"

Kuten laulussa kerrotaan, Neil Young tosiaankin tarjosi kappaletta "Powderfinger", ja paria muutakin, Skynyrdille levytettäväksi mutta bändi ei niitä ikinä levyttänyt. Sen sijaan vihjaus että Neil Young olisi ollut Ronnie Van Zantin arkunkantajana hautajaisissa ei pidä paikkansa. Jos Truckers tuota nyt kirjaimellisesti tarkoittaakaan. Tuo on taas yksi näitä rockelämän urbaaneja legendoja joihin kuuluu myös tarina Ronnie Van Zantin asusta hautajaisissaan, sillä legendan mukaan hänet haudattiin Neil Young kiertuepaidassa. Samaan legendaan liittyy tarina, jonka mukaan jotkut Skynyrd-fanit olisivat kaivaneet Zantin ylös haudastaan todistaakseen tämän. Tosiasiassa näin ei ikinä tapahtunut.

Ja oliko tässä postauksessa sitten mitään tolkkua. Eipä tainnut, mutta olipahan helkkarin hyvä tekosyy pistää hienoja biisejä kuulolle.

Miksei tämä ollut hitti ?

Sitä voi vain ihmetellä. Michael Stich teki vuonna 2008 bändistä dokumentin nimeltään "America´s Lost Band", jossa samaa asiaa myös kummastellaan. Tämä kun on helkkarin hienoa musiikkia vielä tänäkin päivänä. Aikaisemmin käsitelty toinen nugget Count Five sai sentään sen yhden hitin, muttei pystynyt realisoimaan sen tuomaa mahdollisuutta. Remainsien kohdalla kaiken piti olla kunnossa. Taitavat soittajat sekä pystyvä laulaja. Aikalaisten mielestä lyömätön lavaenergia. Iso levy-yhtiö takana ja lämmittelijänä Beatlesille sen viimeisellä USA:n kiertueella vuonna 1966. Mutta kun ei niin ei.

Tuohon aikaan garagerock-buumi oli tietysti kuumimmillaan ja hienoja yhtyeitä riitti joka puolelle Yhdysvaltoja. Remains oli kuitenkin harvinaisen valmis ja taitava yhtye jonka biisit olivat myös hiukan keskimääräistä monipuolisempia joten kaikki edellytykset olivat olemassa. Näiden garage-yhtyeiden kohdalla usein nousee esiin levy-yhtiön passiivisuus ja keskittyminen vain isoimpiin nimiinsä. Tässäkin tapauksessa Epic keskittyi Yardbirdsin lanseeraamisen mantereelle enemmän kuin muihin saman genren bändeihinsä. Ja kaipa tuurillakin on aina oma osuutensa.

Palattuaan Eurooppaan suuntautuneelta reissultaan vuonna 1964 Barry Tashian elvytti henkiin yliopistokavereidensa kanssa yhtyeensä, innostuneena reissulla kuulemastaan musiikista. Barry näki livenä mm. Rolling Stonesin ja Kinksin ja päätti että heidänkin oli aika ruveta tekemään omia biisejä. Pojat myös harjoittelivat rankasti ja hioivat soitannon siihen kuntoon, että yhtyeen live-esiintymiset olivat kuulemma erittäin intensiivisiä ja kovaäänisiä, nupit oli käännetty kaakkoon. Epic huomasi tämän myös ja tarjosi levytyssopimusta. Barryn mukaan bändin intensiteettiä oli kuitenkin miltei mahdotonta siirtää levylle. Levy-yhtiön miehet eivät olleet tottuneet noin raakaan energiaan ja äänenvoimakkuuteen. Ensimmäinen julkaistu single oli Tashianin hieno sävellys "Why Do I Cry" (tämä versio biisistä on A Session levyltä). Julkaisun myötä nimeksi vakiintui the Remains. Aikaisemmin oli käytetty myös nimeä Barry and the Remains.

Jon Landau ( Springsteenin tuleva manageri) kirjoitti vuonna 1966 legendaariseen Crawdaddy!- lehteen ylistävän artikkelin bändistä, lähinnä lavaesiintymisten perusteella. Hänkin oli pettynyt siihen, miten iso osa lavalla nähtyä ja kuultua energiaa ja spontaanisuutta puuttui levytyksistä. Levylle käytiin äänittämässä myös Nashvillessä muutamia kappaleita, esimerkiksi Bo Diddley/Willie Dixon cover "Diddy Wah Diddy" joka julkaistiin myös singlenä. Tuo oli julkaisu jota Epic jo tosissaan jopa yritti markkinoida ja siitä tulikin Remainsin myydyin single. Mutta sekin nousi ainoastaan sijalle 129 Billboardissa. Hommaa vaikeutti sekin, että samaan aikaan julkaistiin Captain Beefheartin raaempi versio samasta biisistä.

Bändi oli turhautunut Epicin satunnaiseen innokkuuteen ja päätti käydä koesoitossa Capitolille New Yorkissa. Suoraan keikalta studioon rynnännyt bändi sai nyt ensimmäistä kertaa vapaat kädet ja kaikki seitsemän biisiä soitettiin livenä suoraan purkkiin ja jälki oli paljon tiukempaa kuin tulevalla Epic-levyllä. "Why Do I Cry" oli ainoa yhtyeen oma biisi tuossa sessiossa, mutta tästä äänityksestä on muodostunut jo legenda. Tuossa esimerkki biiseistä "Hang On Sloopy" ja "I´m a Man". Sessiota on julkaistu monessakin muodossa, mutta Sundazedin vuonna 1996 julkaisema A Session With the Remains on se ainoa järkevä, alkuperäisistä master-nauhoista tuotettu cd ja vinyyliversio bonusbiiseineen. Capitol ei kuitenkaan jostain syystä lämmennyt ja levytyssopimus jäi haaveeksi.

Koesoitto poiki kuitenkin  pari televisioesiintymistä mm. Ed Sullivan Showssa ja Hullabaloossa. Merkittävintä oli kuitenkin yhtyeen pääsy tuolle Beatlesin kiertueelle lämppäriksi. Rumpali Chip Damiani ei halunnut tuolle rundille lähteä joten mukaan tuli N.D.Smart ( soitellut mm. Lonnie Mackin bändissä). Kun Beatlesin kanssa oli soiteltu kymmenille tuhansille ihmisille, tuntui paluu pikku luoliin masentavalta ja Tashian ehkä hiukan hätiköidysti hajotti yhtyeen. Levy oli vielä ilmestymättä. Viimeisenä singlenä ilmestyi tuo hieno "Don´t Look Back" joka siis aivan syystä päätyi alkuperäiselle Nuggets-kokoelmalle. Vaikka kaikkea lavaenergiaa ei saatukaan siirrettyä äänityksiin, oli loppuvuodesta 1966 ilmestynyt levy The Remains hienoa, ajatonta ja monipuolista rokkia.

Miksi bändi ei sitten breikannut ? Kuka tietää. Jon Landau oli sitä mieltä että yhtyeen omat kappaleet eivät olleet kautta linjan aivan tarpeeksi hyviä, ja monet lainakappaleet rokkasivat tiukemmin. Tashiankaan ei ehkä näyttänyt aivan Jaggerilta vaikka tältä toisinaan kuulostikin. Levy-yhtiö ei ollut aivan samoilla linjoilla yhteen kanssa äänitysten soundeista eikä markkinoinut sinkkuja tarpeeksi voimallisesti. Ja ehkäpä tosiaan tuurillakin, tai siis huonolla sellaisella, oli osuutta asiaan. Ja varmasti myös sillä, että Tashian löi hanskat tiskiin aika lyhyen yrittämisen jälkeen.

Aikojen saatossa the Remains on kuitenkin noussut arvoonsa, alkuperäiset vinyylit ovat kalliita keräilyharvinaisuuksia. Onneksi uudelleenjulkaisuja ja kaikenmaailman kokoelmia löytyy varsinkin cd-muodossa vielä suhteellisen helposti. Remains on myös muutamaan kertaan palannut lauteille ja äänittänyt uuttakin materiaalia josta minulla ei ole tietoa. Joidenkin aikalaisten mielestä yhtye oli tiukempi kuin Rolling Stones ja Yardbirds yhteensä. Tuosta voi olla montaa mieltä, mutta makoisia biisejä orkesteri sai kuitenkin aikaiseksi lyhyen uransa aikana.

Nyt soi: Jimmy Castor Bunch - It´s Just Begun

Jimmy Castor Bunch voipi olla disco/hip-hop kansalle tunnetumpi saksofoni- ja biittisämpleistään joita esiintyy monilla uudempien artistien levyillä. Esimerkiksi tämän kappaleen alku kuulostaa varmasti monen korvaan tutulta vaikkei itse kappaletta olisi ikinä kuullutkaan. Alkuperäinen kappale on ihan sitä ehtaa itseään eli funkya, jossa on mukana pienoinen aavistus discosta. Uskoisin että myös tämä alkuperäinen kappale viihtyy säännöllisen epäsäännöllisesti levynpyörittäjien lautasilla kun täytyy saada pyllyt pyörimään.

Nuoresta asti latinalaiselle musiikille altistunut Jimmy Castor aloitteli uraansa aikana jolloin New York ja Harlem oli todellinen musiikin sulatusuuni, seikka joka kuuluu miehen musiikissa. Lyhytaikaiseksi jääneelle Jimmy & the Juniors- yhtyeelleen säveltämä kappale "I Promise To Remember" päätyi aikansa superpoikabändi Frankie Lymon & the Teenagersien coveroitavaksi ja nousi listoille. Myöhemmin Jimmy Castor otti lyhytaikaisesti surullisenkuuluisan Frankie Lymonin (mies kuoli jo 25-vuotiaana huumeisiin. Ei silloin vielä tiennyt että olisi kannattanut pari vuotta odotella siihen legendaariseen ikään) paikan bändissä.

60-luvulla Castor oli haluttu saksofonisti studiosessioissa ja levytteli aika-ajoin omaa tavaraa joka jäi suhteellisen pienelle huomiolle lukuunottamatta pikkuhittiä "Hey Leroy, Your Mama´s Callin´ You". 70-luvun alkupuolella Jimmy perusti uuden yhtyeen nimellä Jimmy Castor Bunch joka vuonna 1972 julkaisi debyyttialbuminsa It´s Just Begun, jonka nimikappale tuossa siis tietysti soi.

Levy oli suhteellisen iso suksee ja varsinkin sen single-biisi "Troglodyte (Cave Man)"; tarttuva huumoripläjäys varustettuna funkylla groovella. Myös tätä biisiä on sämpläilty ahkerasti varsinkin alkuaikojen hip-hop-miesten toimesta, mutta myös jopa Christina Aguileran levyllä. Kappaleessa ja mainiossa videossa luolamies ( Lil´ John Rinaldi) on alkukantaisissa vaimonetsintäpuuhissa ja kohtaa legendaarisen Bertha Butt-hahmon Butt-sisaruksineen....tai no katsokaa video. Itse videolla (tai biisin kuvituksella) ei kylläkään ole bändin kanssa mitään tekemistä, vaan se on tunnetun Big Chuck & Lil' John Shown parodia. Piti vain pistää se tähän kun se on niin maukas. Tutut hahmot: Troglodyte, Bertha siskoineen sekä aiemmin mainittu Leroy esiintyvät myöhemminkin Jimmyn levyillä ja muistettavimmin vuoden 1974 pikkuhitissä "The Bertha Butt Boogie". Yhdenlainen disco/funk-pyllynpyörittäjä tanssilattioille sekin.

Jimmy Castor lienee jäänyt musiikkia seuraavan yleisön mieleen juurikin näiden muutamien novelty-hittiensä kautta paremminkin kuin tasaisen uran ansiosta. Castorilta löytyy kuitenkin levytysuraltaan ihan mainioita tuotoksia joista tämän biisin sisältämä levy lienee kuitenkin se paras. Alkuaikojen hip-hop ja disco-haikuja yhdistettynä toisinaan kunnon fuzz-kitaroinnilla varustettuun raskaampaankin rockiin ryyditettynä salsa vaikutteilla. Bändin levy Phase II muuten tuli valituksi sijalle 10 Chuck Eddyn "Stairway To Hell"- kirjassaan listaamassa 500 parhaan Heavy Metal-levyn joukossa. Tiedä tuota, mutta melko monipuolinen funk-mies kuitenkin. Ja tutustumisen arvoinen.

Yhden hitin ihmeet osa 3

Niin lähellä ja silti niin kaukana. Oli nimittäin tämän bändin suursuosio. Arvostus ja tunnettuus on kuitenkin tämän bändin kohdalla tullut jälkijättöisesti ja uudemmasta pienemmästä noususta bändi saa kiittää, niinkuin monet muutkin garagerockin suuret tuntemattomat, hienoa Nuggets-tuplakokoelmaa vuodelta -72 ja sen uusintajulkaisua vuodelta -76 ja laajennettua neljän cd:n versiota vuodelta 1998. Joilla tämäkin biisi siis soi.

Tämä yhtye alkaa jo olla aika lähellä sitä todellista One-Hit Wonderia, sillä se teki urallaan ainoastaan yhden albumin ja julkaisi kuusi singleä, hajosi ja painui unholaan. San Joselaisen bändin juuret juontavat vuoteen 1964, jolloin pojat vielä soittelivat koulutansseissa instrumenttaaleja surf-hengessä. Britti-invaasion myötä pojat halusivat myös laulusolistin ja hommaan kelpuutettiin Ken Ellner. Mukaan saatiin vielä John Byrne rytmikitaraan ja niin orkesteri oli valmis vastaamaan brittien vyöryyn. Rummuissa soitteli Craig Atkinson (aluksi rummuissa soitteli jonkin aikaa Skip Cordell), toisessa kitarassa John Michalski ja bassossa Roy Chaney. Yhtyeen rautalankahenkinen nimi The Squires vaihtui linjamuutoksen myötä brittimäisempään ja rockimpaan: Count Five oli lähtökuopissa.

Teini-ikäiset pojat saivat vakiokiinnityksen paikallisen Cinnamon Tree- klubin viikonloppuesiintyjiksi. Vakikeikat hioivat poikien uuden linjan kuntoon ja uudet Byrnen tekemät kappaleet saatiin ajettua vankasti sisään. Samaa mieltä oli myös dj Brian Lord, joka ihastuneena erityisesti kappaleeseen "Psychotic Reaction", vihjaisi siitä paikallisen Double Shot-yhtiön kykyjenetsijälle. Pojat sattuivat hyvään saumaan, sillä tuore levy-yhtiö ei tässä vaiheessa ollut julkaissut vielä levyäkään joten tilaa ja tilausta uusille yrittäjille oli.

Single  "Psychotic Reaction / They're Gonna Get You" ilmestyi alkukesästä -66 aikana jolloin garagebändejä ja niiden tuoreita levytyksiä oli kaupat pullollaan. Biisi kuitenkin iski johonkin hermoon, sillä se alkoi nousta Kalifornian, Teksasin ja Floridan radioasemien listoilla siitä huolimatta että uudella levy-yhtiöllä ei ollut mahdottomasti varoja promootioon ( payola suomeksi). Lokakuussa single oli jo Billboardin Hot100-listalla sijalla viisi.

Vaikka levy-yhtiö toimi ihailtavan nopeasti lykkäämällä seuraavan sinkun ja levyn markkinoille jo marraskuussa, näytti siltä että yhtyeen viisitoistaminuuttinen oli jo kulumassa loppuun. Levy nousi alkuvuodesta -67 vielä sijalle 122. ja uusi sinkku "Peace Of Mind" sijalle 125. Suosiota riitti kuitenkin sen verran paljon että pojat saivat keikkailla, koulunkäynnin ehdoilla, ympäristöosavaltioissa ja lämmitellä mm. sellaisia aikansa suuruuksia kuin The Hollies, The Doors, The Byrds ja The Beach Boys.

Byrnen mukaan levy oli kuitenkin juosten kustu koska levy-yhtiö vaati mahdollisimman nopeasti levyllisen uusia biisejä  singlen breikkaamisen jälkeen. Pojat eivät olleet tyytyväisiä myöskään levyn soundeihin joita muuteltiin reippaasti heiltä kysymättä. Vaikka Kenn Ellnerin isä yritti toimia managerina, tunsivat  pojat ettei heitä tuettu levy-yhtiön toimesta millään tavalla.

Yhtye levytti vielä muutamia ihan kelpo singlejä, mutta kun ne eivät aiheuttaneet sen suurempaa hässäkkää, alkoi levy-yhtiö jo etsiä uusia tulijoita. Samaan aikaan San Franciscon soundi oli jo alkanut etääntyä autotalliräminästä eikä Count Fiven kaltaiset bändit halunneet lähteä mukaan tuohon liian kaupalliseksi ja laskelmoiduksi katsomaansa sceneen. Pienellä juonella, poikien mukaan, levy-yhtiö pääsi sopimuksestaan irti: se ilmoitti poikien rikkoneen sopimustaan kun he eivät olleet ilmestyneet sovitulle keikalle. Keikalle josta itse yhtyeellä ei kuulemma ollut edes mitään tietoa. Pojat alkoivatkin jo olla kyllästyneitä musiikkibisneksen.Suosio oli tullut hiukan liian äkisti ja kun pojille tarjottiin miljoonaa taalaa pitkän kiertueen tekemisestä, he hylkäsivät tarjouksen ja päättivät jatkaa opintojaan.

Tämä kappale on noussut erääksi garagerockin klassikoista ja sen johdosta Count Fiven levyä, sinkkukokoelmia, ja liveäänityksiä on julkaistu uudelleen useitakin kertoja. Biisiä on myös coveroitu aikojen mittaan. Tunnetuin lienee J.J. Calen The Leathercoated Minds-teinikombon versio. Nimeltäänhän kappale sopii todella hyvin tuon ajan ilmiöihin, vaikka kyseessä ei olekaan kertomus tajuntaalaajentavien aineiden aiheuttamasta reaktiosta vaan Byrnen sanojen mukaan pelkästään tavallinen kertomus rakkauden loppumisesta.